Kulttuurimme metafyysinen perusta

Maapallo on kiertänyt aurinkoa siihen kohtaan, että me täällä pohjoisessa olemme jo ohittaneet pimeyden lakipisteen.
Iloiten kuljemme aikajanalla auringon saattelemana kohti valon voittoa pimeydestä, joka huipentuu Pohjolan yöttömään yöhön eli juhannukseen kesäkuun loppupuolella.

Nyt vuoden vaihtuessa uuteen vietämme pian joulunajan loppua.
On aika riisua joulukuusi juhlapuvusta, viedä se liiteriin, pilkkoa kuusi pieniksi pätkiksi ja jättää nämä kuusenpätkät kuivumaan juhannussaunan pesäpuiksi.
Näin joulukuusi täydellisesti täyttää tehtävänsä elämän kiertokulussa ja auttaa meitä juhannussaunassa puhdistautumaan fyysisesti ja nauttimaan puuenergian tuottamasta lämmöstä, sen sielua ja ruumista rentouttavasta vaikutuksesta.

Sauna on oiva paikka tiedostaa, että käsittämämme maailmankaikkeus fysikaalisesti eskaloituu noihin kahteen käsitteeseen: materia (edellä puu) ja energia (edellä lämpöenergia).
Toinen ei voi olla ilman toista, sillä ne ovat saman asian eri kääntöpuolia. Materiaa ei voi olla ilman energiaa, koska materiaali on ikään kuin "pakkautunutta" tai tiivistynyttä energiaa eikä energiaa voi olla ilan materiaa, koska energia on ikään kuin "hajonnutta" materiaa.

Tammikuun 6. päivä vietämme loppiaista.
Kristinuskossa loppiaista juhlitaan uskonnollisena juhlana, jolloin tapahtuu teofania.
Jumala ilmestyy maailmalle ja ihmiskunnalle ihmisen hahmoisena.
Pyhä Jumala (joka ilmeistyi Moosekselle tulen muotoisena, lämpöenergiana) - olemassaoleva elävä voima, koko maailmankaikkeuden läpitunkeva energia - ottaa ihmisen fyysisen hahmon (ilmestyy materian muotoisena, lihana ja verenä) ja ilmoittaa itsensä ihmiskunnalle pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
Näin kristinuskossa käsitteet materia ja energia kulkevat käsi kädessä ja täydentävät toisiaan.
Teofania on ikään kuin uskonnollinen todiste transsendenssista, joka käy yksiin nykyajan fysikaalisen paradigman kanssa, jolla me hahmotamme maailmankaikkeutta ja teemme siitä tieteellisiä johtopäätöksiä.

Timo Vihavainen määrittelee kirjassaan Länsimaiden tuho, että länsimainen kulttuuri on perustaltaan pyrkimystä hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.
Vihavaisen mukaan kulttuurin keskiössä on aina uskonto - siis länsimaissa kristinusko.
Kristinusko ja sen ohella kreikkalainen filosofia ovat määrittäneet kulttuurimme pyrkimyksiä hyvyyden pohtimiseen ja tekemiseen, totuuden jatkuvaan etsimiseen ja kilvoitteluun sekä kauniiden esineiden, ympäristön ja tapojen tuottamiseen.
Kulttuuri on pohjimmiltaan ympäristön muokkaamista, elämän muokkaamista paremmaksi ja kauniimmaksi kuin mitä se luonnostaan on.

Kulttuurimme alkuprinsiippi on metafyysinen, se on ikään kuin heijastus jostain toisesta, paremmasta todellisuudesta tai olomuodosta.
Kristinuskossa loppiaisen teofania on tuo viesti paremmasta todellisuudesta tai olomuodosta, jossa me nyt elämme.
Jeesuksessa Kristuksessa korkeampi voima, Jumala, joka on täydellinen totuus ja jolla on kaikki tieto, kutsuu meitä etsimään Häntä ja elämään Hänen kanssaan ja Hänen yhteydessään.
Jeesus Kristus kutsuu meitä etsimään totuutta, tekemään sitä mikä on hyvää ja oikein sekä muokkaamaan maailmasta kauniimman ja paremman paikan elää.
Jeesus Kristus on länsimäisen kulttuurin ydin ja moottori, joka on kuin happi, vesi ja lämpöenergia maapallon elämälle.

Jokainen länsimaissa elävä ihminen, joka tarkkailee elämää ympärillään osaa tehdä johtopäätökset kulttuurimme nykytilasta.
Pyrimmekö nykyiselle elämäntavallamme ja -tyylillämme kohti hyvyyttä, totuutta ja kauneutta vai onko suuntamme mahdollisesti päinvastainen ?
Me olemme kuoleva, katoava sivilisaatio.
Tulevaisuus on islamin, jonka ympärille kietoutuu muslimin jokainen elämän osa-alue.
Islamilaisen maailman kulttuurinen koheesio näyttää kestävän nykymaailman nopeatempoiset muutokset ja jopa postmodernin maailman asettamat rajut haasteet uskonnolle.
Islam on kuin suuri itämaista miekkaa kantava jättimäinen ottomaaninen ratsumies, joka saapuu Wieniin saattamaan loppuun esi-isiensä keskenjääneen valloitustyön.

Loppiaisena meidän on hyvä pohtia kulttuurimme ydintä, sen alkulähdettä ja kulttuurimme nykytilaa.
On hyvä pohtia materiaa ja energiaa, ikuisuuskysymyksiä, maailmankaikkeutta ja olemassaolon muita mahdollisuuksia laajassa mittakaavassa.
Nyt on aika pohtia nykyistä länsimaista sivilisaatiota ja sitä mitä me jätämme jälkeemme lapsillemme.
Pian on kesä, jolloin elämä osoittaa väkevän voimansa luonnon hedelmällisyydessä ja kauneudessa.
Silloin on aika pohtia hyviä asioita ja nauttia auringon suomasta valosta ja lämpöenergiasta - ja tietenkin ihanasta juhannussaunasta.

Suomen itsenäisyydestä ja itsenäisestä Suomesta

Soitin Suomen itsenäisyyspäivänä ystävälleni.
En vielä edes ollut oikein tiedostanut, että kysymyksessä oli maamme itsenäisyyspäivä vaan alitajuisesti tunsin tyydytystä ylimääräisestä vapaapäivästä, joka oli siunaantunut.
Kun ystäväni vastasi puhelimeen ja tunnisti ääneni, niin hän ystävällisellä ja reippaalla äänellä sanoi: "Onneksi olkoon, hyvää Suomen itsenäisyyspäivää !".
Vasta nyt havahduin ja tietoisuuteni taso kohosi.
Oli vuosi 1989 ja tämä ystäväni toisessa puhelimessa oli virolainen.

Ne olivat historian komeita käännekohtia, kun Itä-Euroopassa reaalisosialismiksi kutsuttu sosialismin sovellus sortui, Neuvostoliitossa narisivat liittovaltion liitoskohdat ja verisukulaisemme virolaiset taistelivat itsemäärämisoikeudestaan omaan maahansa, kieleensä ja kulttuuriinsa.
En koskaan unohda kuinka hienotunteisesti ja sivistyneesti virolainen ystäväni toivotti minulle hyvää vapauden päivää - päivää, joka ainakin tarkoitti, että me suomalaiset saimme määrätä ja päättää omista kansallisista asioistamme.
Aivoissani tapahtui merkityksellinen moksahdus, jonka seurauksena mielen sisäinen maailmani laajeni mitassaan muutaman maitomukin tilavuuden verran.
Oma maa, joka minulle oli itsestäänselvyys, ei ollut sitä 70:n kilometrin päässä asuvalle ystävälleni.

Olin siihen saakka infantiilisti mittaillut suomalaista elämänlaatua ja tapaamme elää vain länsieurooppalaisiin kansoihin ja lähempänä Atlanttia asuviin asukkeihin nähden, puhumattakaan Euroopan ulkopuolisista eläjistä.
Länsi-Eurooppa oli minulle edustanut koko maailmaa ja toiminut mittarina, kun tein havaintoja ja tulkintoja maailmasta verrattuna Suomeen.
Virolainen ystäväni siis tietämättään toimi minulle "opettajana", johdattajana tai enkelinä elämässäni.
Hän johdatti minua muutaman askeleen eteenpäin aikuistumisen autiolla aavikolla, jossa moneen kertaan naama naarmuuntuu, kun kulkiessa ja kompuroidessa kallo henkisen kasvun kiviin kopsahtelee ja kun raikulipojan retkihousut repeilevät elämän raakojen reaaliteettien ruusupensaikossa rällästäessä, ennen kuin nuoren miehen nirvana on lähelläkään sitä valaistumista, jota vanhainkodeissa saa kunnioittaen kuunnella.

Ystäväni sai viettää puoli vuotta Suomessa.
Hän oli siunattu glastnostin lapsi ja oli ensimmäisen Neuvosto-Eestistä (ENSV) Suomeen stipendiaattina opiskelemaan päästetyn etujoukon edustaja.
Keskustelimme ystäväni kanssa hänen Suomessa ollessaan kaikesta mielenkiintoisesta maan ja taivaan välillä.
Tunsin häpeää, kun kerran keskustelimme kirjallisuudesta ja tietämättömyydessäni töksäytin: "Oletko Sinä lukenut monia Milan Kunderan kirjoja ?".
Ystäväni vastasi: "Eino, minä tulen Neuvostoliitosta. Minulla ei ole mahdollisuutta lukea Milan Kunderan kirjoja."
Taas erinomainen oppitunti...

Ne olivat hienoja aikoja minulle, ne olivat hienoja aikoja Suomelle ja ne olivat hienoja aikoja koko maailmalle.
Ne ajat eivät koskaan palaa - niihin voi vain mielessään matkustaa takaisin.
Nyt kuuntelemme kaikuuko Europan El Doradon eli EU:n kuolonkorina tulevan talven tuiskusäissä, amputoivatko Wall Streetin velikullat Amerikan alaraajat niin että tästä globaalista pahamaineisesta pistolerosta enää lentää vain läppä pubien pisuaareilla ja kohoaako kommunistinen Kiina kapitalistisen koulukunnan kiintotähdeksi...

Kiitos veteraanit, että meillä oli itsenäinen Suomi - te olitte ja tulette aina olemaan muistoissamme Suomen "kovimpia jätkiä"  !
Kiitos elämä, että minulla oli virolainen ystävä - olet aina minulle rakas !