Onko meistä kaikista tullut kunniattomia sittiäisiä ?

Autojono työntyy sykkien keväisessä aamussa kohti kaupungin keskustaa.
Autot ovat kuin pieniä teknisiä ampulleja, jotka kuljettavat ihmissoluja yöksi sammuneen kaupungin keskustaan.
Ne herättävät sen euforiseen tilaan niin kuin rautatieasemalla istuvan narkomaanin aamuinen amfetamiiniannos edetessään suonistoa pitkin kohti keskushermostoa luo auringonvalon huumeidenkäyttäjän sieluun yhdeksi vuorokaudeksi eteenpäin.

Annan tilaa naapurikaistalta omalle kaistalleni pyrkivälle autoilijalle, hän tunkeutuu kiittämättömänä ajoneuvollaan eteeni samanlaisella röyhkeydellä kuin valtionyhtiön toimitusjohtaja, joka maksattaa itselleen kansalaisten veroeuroista tähtitieteellistä palkkaa.
Äiti yrittää opettaa esikouluun matkaavalle lapselleen, että punaista valoa päin ei saa kävellä sillä se on ensinnäkin vaarallista ja toiseksi se on kiellettyä.
Samassa hetkessä liituraitapukuinen kansanedustaja ampaisee kadun ylitse kohti eduskuntataloa yhtä älykkäästi kuin luppakorvainen afgaaninvinttikoira lähtee ajamaan takaa pihan reunalle ilmestynyttä sutta, jonka tarkoituksenakin on houkutella koira syvemmälle metsään.

Nämä banaalit esimerkit ovat kaikille kaupunkilaisille tuttuja asioita.
Ainakin itse tunnustan hölmöyteni ja moukkamaisuuteni, että olen käyttäytynyt ajoneuvon kuljettajana ja tavallisena jalankulkijana juuri samalla lailla kuin esimerkeissäni mainitsemani toimitusjohtaja ja kansanedustaja.
Minä häpeän käytöstäni enkä ole käyttäytynyt niiden ihanteiden mukaisesti, joita arvostan ja joiden mukaisesti haluaisin elämässäni toimivan.
Onko parempi kuitata asia ja unohtaa se vain toteamalla, että niinhän monet muutkin kiireiset cityihmiset näyttävät toimivan, vai onko sittenkin parempi pysähtyä kokemaan ahdistuksen myrkkyruiske sielussaan surun muodossa ja epähengellinen synnintunto ruumiissaan hetkellisen ruuan nielemisvaikeuden muodossa ?
Kyllä on, ensinnäkin en koe itseäni cityihmiseksi isolla C:eellä, ja toiseksi arvostan hyvin käyttäytyviä ihmisiä suuresti.

Nämä pienet tapahtumat arkipäiväisestä elämästä ovat tärkeitä.
Ne ovat pieni kokonaisuuden osia, joista kansakunnan mentaalinen ilmapiiri ja arjen mielekkyys koostuvat.
Jokaisen kansalaisen asenne arkipäivään on ainutlaatuisen tärkeä, koska me luomme ympärillemme viihtyvyyttä ja elämäniloa tai epäviihtyvyyttä ja henkistä pahoinvointia.
Miksi kirjoitan nämä viimeksi mainitut toteamukset, sillä onhan ne itsestään selviä jo alakoululaiselle, jolle opettajan suulla taotaan nämä asiat selkäytimeen kuten suomalainen oikeuslaitos takoo kansalaisille oikeustajua epäoikeudenmukaisiksi koettujen tuomioittensa kautta.
Nämä truismit ovat selviä lapsille, mutta ovatko ne selviä meille aikuisille ?

Hyvinkään ampumatapauksen järkyttämänä on syytä pysähtyä pohtimaan mikä tekee ikähaarukaltaan melkein samanikäisten nuortenmiesten keskuudessa viattomien kanssaihmisten ampumisesta lähes uuden kansallisurheilulajin.
Vaikka emme täysin vielä tämän viimeisimman massasurmaajan motiiveja niin ainakin pelottavaksi ajatukseksi nousee voisiko kysymys olla samanlaisita motiiveista kuin Tuusulan ja Kauhavan ampumatapauksissa: yleinen ihmisviha, jonkilainen vakava kyllästyminen elämään kaikilla tasoilla, kyvyttömyys nähdä jos ei omaa elämää arvokkaaksi niin edes toisten ihmisten elämä arvokkaaksi ja itsensä kokeminen erityislaatuiseksi yksilöksi.

Palaan aikaisempaan ajatukseeni lapsen maailmasta ja niistä arvoista, joita me ainakin virallisesti haluamme siirtää jälkipolvillemme.
Arvostamamme arvothan ovat ovat mainioita: rehellisyys, työteliäisyys, toisten auttaminen, lähimmäisen kunnioittaminen, suomalaisuus - tässä vain muutamia mainitakseni.
Sanomalehdistä lukemamme suomalaisille vanhemmille tehdyt arvotutkimukset indikoivat juuri tällaisia arvoja, joita me haluamme välittää eteenpäin tuleville sukupolville.
Jos nämä ovat arvoja, joita me olemme kodeissamme ja oppilaitoksessa pyrkineet siirtämään eteenpäin, niin miksi ne ainakin tietyissä ihmisryhmissä eivät näytä kantavan hedelmää.
On toki todettava, että muutaman vaikkakin shokkivaikutukseltaan massiivisen tapauksen jälkeen ei kannata näistä yksittäistapauksista vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Kuitenkin saamme samanaikaikaisesti usein lukea lehtien mielipidepalstoilta joko ihmisen itsensä kirjoittamia tai sairastuneen ihmisen lähimmäisen kirjoittamia hätähuutoja psykiatrisen hoidon tarpeesta.
Muutama viikko sitten joku psykiatrisen alan ammattilainen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kertoi joidenkin kanssaihmistemme yksinkertaisesti vain elämänhalun sammumisesta nykyajassa.
Pari päivää sitten saimme samalta palstalta lukea naapuruston välinpitämättömyydestä, kun sokeritautinen sairas ihminen yritti epätoivoisesti vähissä pukeissa päästä avunhuutojen kera kotirappukäytäväänsä, koska oli unohtanut avaimensa kotiin ilman, että kukaan auttoi tätä ihmistä vaikka naapurit tuijottelivat parvekkeiltaan pihamaalle.
Myös Pomarkussa on jälleen tullut ilmi perheenisän tekemä järkyttävä perhesurma.

Joku tai jokin henkinen syöpäkasvain tuntuu saaneen yliotteen ihmisten libidosta ja salaa näkymättömästi työskentele thanatoksen hyväksi.
Miten, missä ja milloin on tapahtunut ratkaiseva yhteenotto näiden kahden ihmisen psyykeessä toimivan perusvoiman välillä ?
Toki jokaisen meistä on yksilönä käytävä tätä sisäistä taistelua päivittäin kunnes olemme suorittaneet sen viimeisen lähtöselvityksen, jossa meidän vuosien aikana kertyneet matkatavaramme pengotaan läpikotaisin ja meidät ohjataan sille gatewaylle, josta lähtee viimeinen lentomme siihen maahan, johon meille on viisumi myönnetty.
Mutta onko kulttuurissamme tapahtunut myös kollektiivinen Stalingradin taistelu, jonka seurauksena sodan voittokulku muuttui niin, että rakentavien voimien sijasta rappeuttavat voimat lopullisesti pääsivät niskan päälle ?

Tätä kirjoittaessani ajatukseni jostain syystä assosioituvat suomalaiseen viihdeohjelmaan Teräspallit, jota tälläkin hetkellä näytetään eräällä suomalaisella TV-kanavalla.
Ohjelmassahan meitä kansalaisia hauskuuttavat mm. karikatyyrit Vamppi ja Piinaava Piru.
Haluan heti sanoa, että en millään tavoin kritisoi tai moralisoi näiden karikatyyrien takana esiintyviä taiteilijoita tai yksityishenkilöitä.
Nämä kyseiset taiteilijat ovat omassa lajissaan taitavia ja ihailen ihmisiä, jotka laittavat itsensä peliin - heidän tapauksessaan työskennellään suomalaisen viihdetaiteen hyväksi.
Kieltämättä heidän gaginsä monesti osuvat keskelle maalitaulua ja suu vääntyy positiivisille lukemille ihan vaivatta.

Haluan lähestyä nyt kirjoittamaani yleisellä, ilmiöiden tasolla.
Ensinnäkin Vamppi on hemaiseva nuori nainen, joka lähestyy ravintoloissa randomina tapaamiaan nuoria miehiä, joilla herää toivo paremmasta yöstä kuin he olivat oluttuopin ääressä unelmoineet.
No, kenelläpä ei vesi herahtaisi kielelle, kun Vampin näköinen nuori nainen lähestyy silloin, kun oluen vauhdittama myötätuuli on parhaimmillaan.
Joka tapauksessa nämä nuoret "uhrit" joutuvat pettymään uudessa tuttavuudessaan ja heidät tehdään naurunalaisiksi illan edetessä.
Nämä naurettavat tapahtumat sitten esitetään jälkeenpäin koko kansalle Teräspalleissa lähetettävissä clipeissä tai inserteissä.
Varmasti nämä "uhrit" ovat antaneet suostumuksensa clipin tai insertin esittämiseen julkisesti ja ovat pelin hengessä mukana - ja hyvä niin.

Piinava Piru puolestaan on paholainen, joka yhtäkkiä ilmestyy jostain mystisestä paikasta ja tulee pilaamaan tilanteen, jota ihmiset eri paikoissa eri tavoilla viettävät.
Tilanne voi olla vaikkapa kaveriseurueen minigolf-peli rataosuudella tai ekaluokkalaisten liikennekaupunkiajelu lasten liikennekaupungissa.
Piinava Piru on kylläkin melko harmiton ja mitään vaarallista tai korvaamatonta ei tämän sarvipään toimesta tapahdu.
Kysymys on lähinnä tilannekomiikasta ja ihmisten reaktioista, kun suunniteltu tilanne muuttuukin yllätyksellisesti.

Mutta viestittävätkö nämä karikatyyrit tietämättään jostakin suuremmasta ?
Mielestäni näiden karikatyyrien takaa heijastuu eteemme näky tämän ajan Suuresta Hengestä.
Ei kait ole sattumaa, että Pahan arkkityyppi viehättää ja naurattaa meitä.
Hän on vähän sekopää, mutta harmiton ja hauska tyyppi, joka vain pienesti jekkuilee ihmisten kustannuksella - itse asiassa aika kammottava mielikuva persoonallisesta Pahasta.
Piinaavan Pirun epäsuorana aisaparina toimii viettelevän ja aistillisen seksuaalisuuden kaunis naismanifestaatio Vamppi.

Keskeinen hermopaine Piinava Pirun ja Vampin gagien ideaalisessa tulkinnassa kohdistuu siihen kipupisteeseen, että Pahasta on tullut Hyvää ja Hyvästä on tullut Pahaa - vahvasti tulkiten.
Kun Paha ilkeilee ihmisille ja sotkee ihmisten asioita, niin se on hauskaa ja huvittavaa.
Siis jos pilailet ja ilkeilet lähimmäisillesi arkielämässä, niin se on vain Ajan Hengen mukaista ja normaalia, muunlainen käytös on naiivia.
Kun hemaiseva Vamppi antaa ymmärtää, että tänä yönä paratiisin portit ovat Sinulle hetken auki, niin tartu tilaisuuteen tai muuten olet kaupungin Suurin Mäntti.
Taas tulkittuna, että kun elämä antaa sinulle mahdollisuuden instant seksiin tuntemattoman kanssa, niin ota, käytä ja heitä pois - älä ajattele mitä siitä voi seurata, se on vain naiivia.

Nyt siirryn takaisin tekstini alkuosiin, joissa kirjoitin mm. lapsista, arvoista, käyttäytymisestä ja viime aikojen surullisista tapahtumista.
Itselleni herää kysymys, että onko opettamiemme arvojen ja reaalitodellisuuden välillä liian suuri aukko tai ristiriita, joka käy liian sietämättömäksi liian monelle ihmiselle ja tämä liian sietämätön välimatka elävän elämän ja ainakin teoreettisten ihanteidemme välillä ilmee rajuina ääritekoina tai voimakkaina henkisinä oireina ?
Varsinkin nuori aikuistuva ja itsenäistyvä ihminen joutuu nykyaikana hakemaan vastauksia totisesti piinaaviin kysymyksiin: Onko elämä suurta feikkiä ? Onko hyvyyttä olemassa ? Onko vilpitöntä rakkautta ja rehellisiä ihmissuhteita olemassa ? Onko maailmalla tulevaisuutta ? Kannattaako elämässä olla hyvä vai paha ? - tässä muutamia kysymyksiä.
Nykyihmiset ovat mielestäni aivan uudenlaisessa ja ennen kokemattomassa moraalisessa valintatilanteessa aiempiin sukupolviin nähden.

Mielestäni me olemme menneet liian pitkälle yhteiskunnalliseen rajatilanteeseen (borderline).
Oli sitten Henkien ratkaisutaistelun taitekohta Euroopan toinen hulluvuosi 1968 tai ei, niin meidän on syytä pohtia olisiko meillä kuitenkin tarvetta sosiaalisesti peruuttaa ajassa hieman taaksepäin ja antaa tietty kunnioitus tapainstituutioille ja ihmisarvo lähimmäisillemme, jos aiomme välttää sisäisen ja ulkoisen kaaoksen maailmassa, jossa elämme.
Itse haluan tarttua tähän haasteeseen ja aion aloittaa Maailman parantamisen heti vaikeimmasta päästä - omasta itsestäni.

Joskus elämä maistuu kakalta, ja kun oikein tarkkaa, niin huomaa, että usein itsellä on tuoreen kakan aromikas maku kielenpäällä (sanat) ja kuivuneen kakan kirpeä tuoksu kynsien alla sormenpäissä (teot) - sellaista tämä citysittiäisen taapertaminen on.