Olen saattokodissa - elämän ja kuoleman leikkauspisteessä - ja ihmisten tuntema aikani on tekemässä uomaa kosmoksen alkupartikkeleihin, joka yhdistää minut kaiken alkuun ja loppuun.
Näen seinällä eläinhahmoja, edesmenneitä sukulaisiani ja metafyysisiä olentoja.
Ovatko ne todellisia, olemassa olevia vai jotakin muuta, siihen ei ole vastausta.
Elämän suuret kysymykset ovat merkityksettömiä, sillä olen vyöhykkeellä - clumhaissa - ei kenenkään maalla.
Clumhaissa ei päde tunnetut luonnonlait, en pysty orientoitumaan aikaan, paikkaan enkä tilaan.
Vain liikkumaton liikuttaja liikuttaa minua henkäyksellään eteenpäin.
Vierelläni oleva kipulääkepumppu on kuin kivinen kilometripylväs lapsuuteni mummolan maisemassa, joka viestii jäljellä olevasta matkasta.
Katsahdan olkapääni yli ja terävöitän katsettani.
Vielä kerran haluan nähdä salatun reittini ja jalanjälkeni mystiseen clumhaisiin...
Kuolema onkin ystäväni.
Kuolema on peili, kuvastin, joka näyttää minulle ainutlaatuiset kasvoni, vartaloni ja olemassaoloni.
Kun kohdistan katseeni peilissä itseni ulkopuolelle niin näen kotini olohuoneen, sen sisustuksen ja järjestyksen.
Seinälleni on ajatuksella asetettu lempitauluni, lipaston päällä on valokuvia minulle rakkaista ihmisistä ja tekemistäni ulkomaanmatkoista.
Pöydälläni on tietokone, joka kätkee sisälleen kirjeenvaihtoni, työ- ja kouluhistoriani sekä kaikkein intiimimpejä salaisuuksiani, joista ei edes kumppanini tiedä.
Peili käyttäytyy ristiriitaisesti.
Se on kylmä, mutta kun sitä katsoo keskittyneesti, niin se alkaa käyttäytyä kuin tuli.
Hengen tuli tunkeutuu silmistäni, korvistani, sieraimistani ja suustani sisikuntaani.
Se laskeutuu ensin keuhkoihini, sitten vatsaani ja lopulta se tunkeutuu suonieni kautta sydämeeni.
Koko vartaloani kuumottaa, kipinöi ja kihelmöi.
Peilille ei ole mitään salattua, kaikki tulee julki.
Silmä on sielusi lamppu.
Clumhais on eriskummallinen paikka.
Kukaan ei tiedä missä se sijaitsee.
Sitä ei ole kartalla, siitä saa vain toisenkäden tietoa.
Ihmiset, jotka ovat lähteneet etsimään clumhaisia, eivät ole koskaan löytäneet sitä.
Ne ihmiset, jotka yrittävät kiertää clumhaisin kaukaa, clumhais etsii heidät ja löytää varmasti.
Onko clumhais totta vai tarua ?
Onko clumhais kuin kadonnut Atlantis tai kuin Loch Nessin hirviö ?
Toiset ottavat sen vakavasti ja jopa uhraavat sille koko elämänsä.
Toiset ottavat sen legendana ja viihteenä ja viittaavat sille kintaalla.
Mutta clumhais ei jätä ketään rauhaan, ei yhden yhtäkään...
On aika aloittaa blogin kirjoittaminen.
Olen tarkkana, voiko clumhaisin läsnäolon kuulla - en kuule mitään erityistä, vain tutut arkipäiväiset äänet.
Voiko clumhaisin läheisyyden haistaa - nenäni ei aisti mitään minulle uutta ja poikkeavaa tuoksua.
Voisikohan clumhaisin tuntea, jos käsillään oikein haparoi ympärilleen - ei, en saa mistään otetta, käteni ovat tyhjää täynnä.
Saarnaajan kirjassa raamatussa puhutaan aloittamisesta ja lopettamisesta.
Minulle on annettu mahdollisuus alkuun, haluan kirjoittaa.
Clumhais tietää, että olen olemassa.
Clumhais tietää missä asun.
Clumhais on loppu ja clumhais on alku...
