Pienenä poikana kävelin ison hiekkaharjun päälle Pohjois-Karjalassa.
Suuntasin katseeni itärajaa kohti ja koin lähes ekstaattisen uskonnollisen kokemuksen.
Näin loputtomasti ihanaa ikiaikaista pohjoista havumetsää ja valokuvamaisen kauniin kirkasvetisen pohjoiskarjalaisen järven.
Kesäinen maisema näytti heijastavan peilin lailla takaisin auringonvaloa saavuttamattomiin avaruuden korkeuksiin.
Auringonasäteet näyttivät jättiläismäisiltä syysrukiin korsilta, jotka kutsuivat kansaa kanssaan tanssimaan valssia maaäidin iloksi.
Odotin, että taivaankansi avautuu ja ylimaalliset kultaiset portaat laskeutuvat jalkojeni juureen ja saan kutsun nousta niitä ylös henkiseen todellisuuteen.
Jokainen henkäykseni oli kuin mystististä tajunnanvirtaa sisään ja ulos - henkäys sisään syvensi ekstaattista kokemustani ja laskeuduin yhä syvemmälle kohti aivojeni arkaaisia kerrostumia ja näkyjä, ja henkäys ulos oli kuin shamanistinen loitsu muinaisaikojen suomalais-ugrilaiselle pakanajumalille ja esi-isällemme karhulle.
Isäni suku on asuttanut satoja vuosia pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa, jossa on selviydytty hengissä vain sitkeydellä ja loppuunhiotuilla ovelilla erämiestaidoilla.
Asuintalojen, huonekalujen ja lelujen raaka-aine käytiin pokasahan kanssa kaatamassa lähimetsästä ja mitään ei heitetty hukkaan vaan kaikki saatu hyödynnettiin kuin Amerikan apassi-intiaanit konsanaan.
Metsä, pellot ja luonnonvedet olivat elävä ruokavarasto, joiden suomista antimista valmistettiin päivittäiset ateriat nälän ja puutteen torjumiseksi ja iloittiin, että vatsa oli turvoksissa lantusta eikä nälästä.
Omilla kädentaidoilla rakennettiin kaikki vuodenajat kestävät ihmisten asuinsijat ja eläinten suojat sekä muokattiin jokapäiväistä elämää paremmaksi ja kotia kauniimmaksi.
Elämä oli tosi elämää isoilla kirjaimilla.
Pohjois-Karjala on alue, jossa monikulttuurisuus on ollut arkipäivää kautta historian.
Alue on kuulunut niin Ruotsille kuin Venäjällekin, ja sittemmin Suomen itsenäistyessä se on vakaasti ollut osa Suomen tasavaltaa.
Puhuttu kansankieli vaihdellut karjalasta suomeen ja hallintokielinä ovat olleet venäjä, ruotsi ja suomi.
Vasta bolsevikkivallankumouksen myötä raja Venäjään umpeutui, mutta se oli kuin märkivä haava, joka synnytti epäluuloisuutta, pelkoa ja pahaa verta molemmin puolin rajaa.
Ihmisten luonnollinen kanssakäyminen, kaupankäynti ja erilaisten kulttuurien kohtaaminen sekä kulttuurivaikutteiden näkymätön vaihto tyrehtyi vuosikymmeniksi eteenpäin.
Vasta nyt, kahtena viimeisenä vuosikymmenenä on palattu vanhaan luonnolliseen kanssakäymisen tilaan, jossa ihmiset liikkuvat, erilaiset tavarat vaihtavat omistajaa ja mennään vaimoksi ja mieheksi tuon muodollisen luontoon auratun, haratun ja paalutetun geopoliittisen vallanosoituksen vyöhykkeen ylitse.
Kestää vielä vuosikymmeniä ennen kuin valtapolitiikan aiheuttama keskinäisen kanssakäymisen vaikeuden vamma saadaan parannetuksi ja luottamus yleiseen ihmisyyteen on palautunut.
Maailma globalisoituu ja samalla kutistuu ja nahistuu samanlaiseksi kuin loppuunpotkittu nahkainen jalkapallo.
Kun kaikki on otettu irti pallosta, niin se alkaa näyttää siltä kuin jättikokoinen juuri sukukypsyyden saavuttanut härkäsonni olisi epävarmuudessaan vahingossa paritellut pallon kanssa eikä lajinsa naaraan kanssa.
Pallon sileys ja pyöreä sulous on kadonnut, tilalle on astunut geometrinen epämuotous ja pintakerroksen karheus.
Pelkään pahoin, että sille ainoalle kosmiselle pallolle, jossa lajimme kykenee elämään on käymässä samoin kuin käyttöikänsä loppumetreille saapuneelle pyöreälle nahkaiselle jalkapallolle.
Ihminen ahneudessaan riistää ja hävittää sumeilematta luontoa ja siinä samalla tuhoaa oman lajinsa edellytykset jatkaa olemassaoloaan.
Valitettavan synkkä ekologinen tulevaisuus näyttää yhtä varmalta kuin tupakansytttimen syntymäpäivälahjaksi saanut bensasemalla työskentelevä pyromaani polttaisi työpaikkansa - ikävystyttävän todennäköiseltä.
Tunnen joka kerta ahdistavaa surua kun kuulen jonkun eliölajin kuolleen ihmisen toimesta sukupuuttoon.
Rintalastaa alkaa kivistää ja sisällä oleva henkinen paine yrittää korvakäytäviä pitkin purkautua ulos sielusta.
Kokemus tuntuu vähän samalta kuin kovan linjan juoppo väittäisi vahvassa humalatilassa paikallisessa kapakassa, että tulin ottaneeksi hörpyt hänen tuopistaan sillä aikaa kun hän käväisi miestenhuoneessa - epämiellyttävältä, vaikka ei liian henkilökohtaiselta, mutta kuitenkin henkilökohtaiselta.
Sama epämiellyttävä kokemus toistuu aina kun kuuleen jonkun pienen kieliryhmän tai kulttuurin kadonneen ikiajoiksi.
Ainutkertainen yhteinen maailmamme köyhtyy ekologiselta ja kulttuuriselta pääomaltaan (so. todelliselta ja ratkaisevalta das Kapitaliltaan) kovaa tahtia.
Toivottomuuden tunne tulevaisuudesta lamaannuttaa ja syöksee modernin tuntevan ja ajattelevan ihmisen epätoivoon ja psykologiseen synkkyyteen.
Ihminen kääntyy sisäänpäin ja alkaa toivoa mahdotonta - piiloon pahalta maailmalta takaisin turvalliseen äidin kohtuun kellumaan lämpimässä lapsivedessä napanuora ainoana yhteytenä muuhun maailmaan.
Päätin omalta pieneltä osaltani ryhtyä vastarintaan tätä yhä kiihtyvää kosmista katoa vastaan.
Ehkäpä arabivallankomuksen henki oli liidellyt lentävällä persialaisella matolla ravistelemaan raivelista synkkää suomalaismieltä, joka kaamoksen keskellä samoilee syvälle sielun salomaille ja vaipuu horrokseen herätäkseen keväällä uuteen uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Tein itselleni rohkean ratkaisun ja päätin vaihtaa äidinkieltä siihen kieleen, joka aidommin vastaa ja antaa kaikupohjaa sille suurelle universaalille ja inhimilliselle kysymykselle "Kuka minä olen ?".
Itse olen löytänyt tähän kysymykseen vastauksen lähtemällä kulkemaan historian aikajanaa taaksepäin ja tekemällä henkisen paluumuuton esi-isieni maahan, kieleen ja uskontoon.
Identiteettini ja itseymmärrykseni rakentuu isosti sille perustalle mitä tiedän suvustani, erityisesti isäni suvusta.
Luonnollisesti ikään kuin identiteetin lisäosina toimivat oma eletty elämä ja jatkuva psyykkinen työskentely kohti kypsempää ja kehittyneempää ihmisyyttä ja yksilöllisyyttä.
Olen kuitenkin viime vuosina alkanut uskoa vahvasti biokemiaan psyykeen keskeisenä rakentajana.
Toki muutkin psykologiset tulonäkökulmat psyykkiseen kehitykseen ovat totta ja tärkeitä ja vaikuttavat vahvasti yksilöön.
Vierailin vuosia sitten luonnonfilosofian seuran luentotilaisuudessa Helsingin Kruununhaassa, jossa viisas ja elämää nähnyt luennoitsija puhui jungilaisesta psykologiasta ja sen lähestymistavasta psyykeeseen ja psyykeen rakentumiseen.
Nyt vasta vuosien päästä tämän viisaan, lämpimän ja jo edesmenneen jungilaisuuden asiantuntijan luento avautui minulle uudella tavalla ja kantoi hedelmää.
Psykologinen todellisuus näyttäytyi toisenlaisena kuin aiemmin ja loi uudelleen nahkansa minulle
Ymmärsin, että olen yhtäaikaa sekä autonominen että epäautonominen yksilö.
Olen autonominen, koska olen vastuussa itsestäni ja teoistani sekä voin vaikuttaa elämäni suuntaan.
Olen kuitenkin samanaikaisesti epäautonominen, koska olen geeneiltäni ja meemeiltäni se joka minä olen.
Minussa elää historia ja edesmenneet ihmiset yhdessä itseni ja tulevaisuuden kanssa, aika ei ehkä olekaan lineaarinen vaan syklinen määre.
Paradoksaalisesti mitä tietoisemmaksi tulen tästä omasta epäautonomisuudestani niin sitä autonomisemmaksi yksilönä tulen ja sitä kehittyneemmiksi oman elämäni hallintataidot muotoutuvat.
Voin vaikuttaa yhtäaikaa sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Voin muuttaa minussa elävien ihmisten ehkä traagisiakin kohtaloita ja he voivat eheytyä oman eheytymiseni kautta.
Tietenkään nämä sukuni ihmiset eivät eheydy yksilöinä, koska heitä ei enää ole olemassa - ainakaan tässä todellisuudessa.
Mutta eheytymällä itse nykyisyydessä voin eheyttää heidän biologista jälkeään (so. psykologista henkeään) minussa ja näin vaikuttaa sukuni kohtaloon ja tulevaisuuteen.
Olen yhtä sukuni ja sen historian kanssa - niin kuin jälkeläisenikin.
Blogini otsikko oli pieni kulttuuriteko, 1. osa.
Pieni kulttuuriteko - äidinkielen vaihtaminen pieneen ja katoavaan (toivon sydämestäni ettei näin käy) itämerensuomalaiseen kieleen - onkin muuttunut subjektiivisesti elämää suuremmaksi psykologiseksi teoksi ja löytöretkeksi.
Subjektiivinen on sittenkin osoittautunut minun elämässäni suuremmaksi kuin objektiivinen, sillä - Rafael Wardin filosofiaa lainaten - "subjektiivinen todellisuus on ihmiselle aina tärkeämpää kuin objektiivinen sillä ihminen orientoituu elämään subjektiivisen mukaan".
Olen siis karjalainen ja äidinkieleni (esi-isieni kieli) on karjalan kieli.
