Onko meistä kaikista tullut kunniattomia sittiäisiä ?

Autojono työntyy sykkien keväisessä aamussa kohti kaupungin keskustaa.
Autot ovat kuin pieniä teknisiä ampulleja, jotka kuljettavat ihmissoluja yöksi sammuneen kaupungin keskustaan.
Ne herättävät sen euforiseen tilaan niin kuin rautatieasemalla istuvan narkomaanin aamuinen amfetamiiniannos edetessään suonistoa pitkin kohti keskushermostoa luo auringonvalon huumeidenkäyttäjän sieluun yhdeksi vuorokaudeksi eteenpäin.

Annan tilaa naapurikaistalta omalle kaistalleni pyrkivälle autoilijalle, hän tunkeutuu kiittämättömänä ajoneuvollaan eteeni samanlaisella röyhkeydellä kuin valtionyhtiön toimitusjohtaja, joka maksattaa itselleen kansalaisten veroeuroista tähtitieteellistä palkkaa.
Äiti yrittää opettaa esikouluun matkaavalle lapselleen, että punaista valoa päin ei saa kävellä sillä se on ensinnäkin vaarallista ja toiseksi se on kiellettyä.
Samassa hetkessä liituraitapukuinen kansanedustaja ampaisee kadun ylitse kohti eduskuntataloa yhtä älykkäästi kuin luppakorvainen afgaaninvinttikoira lähtee ajamaan takaa pihan reunalle ilmestynyttä sutta, jonka tarkoituksenakin on houkutella koira syvemmälle metsään.

Nämä banaalit esimerkit ovat kaikille kaupunkilaisille tuttuja asioita.
Ainakin itse tunnustan hölmöyteni ja moukkamaisuuteni, että olen käyttäytynyt ajoneuvon kuljettajana ja tavallisena jalankulkijana juuri samalla lailla kuin esimerkeissäni mainitsemani toimitusjohtaja ja kansanedustaja.
Minä häpeän käytöstäni enkä ole käyttäytynyt niiden ihanteiden mukaisesti, joita arvostan ja joiden mukaisesti haluaisin elämässäni toimivan.
Onko parempi kuitata asia ja unohtaa se vain toteamalla, että niinhän monet muutkin kiireiset cityihmiset näyttävät toimivan, vai onko sittenkin parempi pysähtyä kokemaan ahdistuksen myrkkyruiske sielussaan surun muodossa ja epähengellinen synnintunto ruumiissaan hetkellisen ruuan nielemisvaikeuden muodossa ?
Kyllä on, ensinnäkin en koe itseäni cityihmiseksi isolla C:eellä, ja toiseksi arvostan hyvin käyttäytyviä ihmisiä suuresti.

Nämä pienet tapahtumat arkipäiväisestä elämästä ovat tärkeitä.
Ne ovat pieni kokonaisuuden osia, joista kansakunnan mentaalinen ilmapiiri ja arjen mielekkyys koostuvat.
Jokaisen kansalaisen asenne arkipäivään on ainutlaatuisen tärkeä, koska me luomme ympärillemme viihtyvyyttä ja elämäniloa tai epäviihtyvyyttä ja henkistä pahoinvointia.
Miksi kirjoitan nämä viimeksi mainitut toteamukset, sillä onhan ne itsestään selviä jo alakoululaiselle, jolle opettajan suulla taotaan nämä asiat selkäytimeen kuten suomalainen oikeuslaitos takoo kansalaisille oikeustajua epäoikeudenmukaisiksi koettujen tuomioittensa kautta.
Nämä truismit ovat selviä lapsille, mutta ovatko ne selviä meille aikuisille ?

Hyvinkään ampumatapauksen järkyttämänä on syytä pysähtyä pohtimaan mikä tekee ikähaarukaltaan melkein samanikäisten nuortenmiesten keskuudessa viattomien kanssaihmisten ampumisesta lähes uuden kansallisurheilulajin.
Vaikka emme täysin vielä tämän viimeisimman massasurmaajan motiiveja niin ainakin pelottavaksi ajatukseksi nousee voisiko kysymys olla samanlaisita motiiveista kuin Tuusulan ja Kauhavan ampumatapauksissa: yleinen ihmisviha, jonkilainen vakava kyllästyminen elämään kaikilla tasoilla, kyvyttömyys nähdä jos ei omaa elämää arvokkaaksi niin edes toisten ihmisten elämä arvokkaaksi ja itsensä kokeminen erityislaatuiseksi yksilöksi.

Palaan aikaisempaan ajatukseeni lapsen maailmasta ja niistä arvoista, joita me ainakin virallisesti haluamme siirtää jälkipolvillemme.
Arvostamamme arvothan ovat ovat mainioita: rehellisyys, työteliäisyys, toisten auttaminen, lähimmäisen kunnioittaminen, suomalaisuus - tässä vain muutamia mainitakseni.
Sanomalehdistä lukemamme suomalaisille vanhemmille tehdyt arvotutkimukset indikoivat juuri tällaisia arvoja, joita me haluamme välittää eteenpäin tuleville sukupolville.
Jos nämä ovat arvoja, joita me olemme kodeissamme ja oppilaitoksessa pyrkineet siirtämään eteenpäin, niin miksi ne ainakin tietyissä ihmisryhmissä eivät näytä kantavan hedelmää.
On toki todettava, että muutaman vaikkakin shokkivaikutukseltaan massiivisen tapauksen jälkeen ei kannata näistä yksittäistapauksista vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Kuitenkin saamme samanaikaikaisesti usein lukea lehtien mielipidepalstoilta joko ihmisen itsensä kirjoittamia tai sairastuneen ihmisen lähimmäisen kirjoittamia hätähuutoja psykiatrisen hoidon tarpeesta.
Muutama viikko sitten joku psykiatrisen alan ammattilainen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kertoi joidenkin kanssaihmistemme yksinkertaisesti vain elämänhalun sammumisesta nykyajassa.
Pari päivää sitten saimme samalta palstalta lukea naapuruston välinpitämättömyydestä, kun sokeritautinen sairas ihminen yritti epätoivoisesti vähissä pukeissa päästä avunhuutojen kera kotirappukäytäväänsä, koska oli unohtanut avaimensa kotiin ilman, että kukaan auttoi tätä ihmistä vaikka naapurit tuijottelivat parvekkeiltaan pihamaalle.
Myös Pomarkussa on jälleen tullut ilmi perheenisän tekemä järkyttävä perhesurma.

Joku tai jokin henkinen syöpäkasvain tuntuu saaneen yliotteen ihmisten libidosta ja salaa näkymättömästi työskentele thanatoksen hyväksi.
Miten, missä ja milloin on tapahtunut ratkaiseva yhteenotto näiden kahden ihmisen psyykeessä toimivan perusvoiman välillä ?
Toki jokaisen meistä on yksilönä käytävä tätä sisäistä taistelua päivittäin kunnes olemme suorittaneet sen viimeisen lähtöselvityksen, jossa meidän vuosien aikana kertyneet matkatavaramme pengotaan läpikotaisin ja meidät ohjataan sille gatewaylle, josta lähtee viimeinen lentomme siihen maahan, johon meille on viisumi myönnetty.
Mutta onko kulttuurissamme tapahtunut myös kollektiivinen Stalingradin taistelu, jonka seurauksena sodan voittokulku muuttui niin, että rakentavien voimien sijasta rappeuttavat voimat lopullisesti pääsivät niskan päälle ?

Tätä kirjoittaessani ajatukseni jostain syystä assosioituvat suomalaiseen viihdeohjelmaan Teräspallit, jota tälläkin hetkellä näytetään eräällä suomalaisella TV-kanavalla.
Ohjelmassahan meitä kansalaisia hauskuuttavat mm. karikatyyrit Vamppi ja Piinaava Piru.
Haluan heti sanoa, että en millään tavoin kritisoi tai moralisoi näiden karikatyyrien takana esiintyviä taiteilijoita tai yksityishenkilöitä.
Nämä kyseiset taiteilijat ovat omassa lajissaan taitavia ja ihailen ihmisiä, jotka laittavat itsensä peliin - heidän tapauksessaan työskennellään suomalaisen viihdetaiteen hyväksi.
Kieltämättä heidän gaginsä monesti osuvat keskelle maalitaulua ja suu vääntyy positiivisille lukemille ihan vaivatta.

Haluan lähestyä nyt kirjoittamaani yleisellä, ilmiöiden tasolla.
Ensinnäkin Vamppi on hemaiseva nuori nainen, joka lähestyy ravintoloissa randomina tapaamiaan nuoria miehiä, joilla herää toivo paremmasta yöstä kuin he olivat oluttuopin ääressä unelmoineet.
No, kenelläpä ei vesi herahtaisi kielelle, kun Vampin näköinen nuori nainen lähestyy silloin, kun oluen vauhdittama myötätuuli on parhaimmillaan.
Joka tapauksessa nämä nuoret "uhrit" joutuvat pettymään uudessa tuttavuudessaan ja heidät tehdään naurunalaisiksi illan edetessä.
Nämä naurettavat tapahtumat sitten esitetään jälkeenpäin koko kansalle Teräspalleissa lähetettävissä clipeissä tai inserteissä.
Varmasti nämä "uhrit" ovat antaneet suostumuksensa clipin tai insertin esittämiseen julkisesti ja ovat pelin hengessä mukana - ja hyvä niin.

Piinava Piru puolestaan on paholainen, joka yhtäkkiä ilmestyy jostain mystisestä paikasta ja tulee pilaamaan tilanteen, jota ihmiset eri paikoissa eri tavoilla viettävät.
Tilanne voi olla vaikkapa kaveriseurueen minigolf-peli rataosuudella tai ekaluokkalaisten liikennekaupunkiajelu lasten liikennekaupungissa.
Piinava Piru on kylläkin melko harmiton ja mitään vaarallista tai korvaamatonta ei tämän sarvipään toimesta tapahdu.
Kysymys on lähinnä tilannekomiikasta ja ihmisten reaktioista, kun suunniteltu tilanne muuttuukin yllätyksellisesti.

Mutta viestittävätkö nämä karikatyyrit tietämättään jostakin suuremmasta ?
Mielestäni näiden karikatyyrien takaa heijastuu eteemme näky tämän ajan Suuresta Hengestä.
Ei kait ole sattumaa, että Pahan arkkityyppi viehättää ja naurattaa meitä.
Hän on vähän sekopää, mutta harmiton ja hauska tyyppi, joka vain pienesti jekkuilee ihmisten kustannuksella - itse asiassa aika kammottava mielikuva persoonallisesta Pahasta.
Piinaavan Pirun epäsuorana aisaparina toimii viettelevän ja aistillisen seksuaalisuuden kaunis naismanifestaatio Vamppi.

Keskeinen hermopaine Piinava Pirun ja Vampin gagien ideaalisessa tulkinnassa kohdistuu siihen kipupisteeseen, että Pahasta on tullut Hyvää ja Hyvästä on tullut Pahaa - vahvasti tulkiten.
Kun Paha ilkeilee ihmisille ja sotkee ihmisten asioita, niin se on hauskaa ja huvittavaa.
Siis jos pilailet ja ilkeilet lähimmäisillesi arkielämässä, niin se on vain Ajan Hengen mukaista ja normaalia, muunlainen käytös on naiivia.
Kun hemaiseva Vamppi antaa ymmärtää, että tänä yönä paratiisin portit ovat Sinulle hetken auki, niin tartu tilaisuuteen tai muuten olet kaupungin Suurin Mäntti.
Taas tulkittuna, että kun elämä antaa sinulle mahdollisuuden instant seksiin tuntemattoman kanssa, niin ota, käytä ja heitä pois - älä ajattele mitä siitä voi seurata, se on vain naiivia.

Nyt siirryn takaisin tekstini alkuosiin, joissa kirjoitin mm. lapsista, arvoista, käyttäytymisestä ja viime aikojen surullisista tapahtumista.
Itselleni herää kysymys, että onko opettamiemme arvojen ja reaalitodellisuuden välillä liian suuri aukko tai ristiriita, joka käy liian sietämättömäksi liian monelle ihmiselle ja tämä liian sietämätön välimatka elävän elämän ja ainakin teoreettisten ihanteidemme välillä ilmee rajuina ääritekoina tai voimakkaina henkisinä oireina ?
Varsinkin nuori aikuistuva ja itsenäistyvä ihminen joutuu nykyaikana hakemaan vastauksia totisesti piinaaviin kysymyksiin: Onko elämä suurta feikkiä ? Onko hyvyyttä olemassa ? Onko vilpitöntä rakkautta ja rehellisiä ihmissuhteita olemassa ? Onko maailmalla tulevaisuutta ? Kannattaako elämässä olla hyvä vai paha ? - tässä muutamia kysymyksiä.
Nykyihmiset ovat mielestäni aivan uudenlaisessa ja ennen kokemattomassa moraalisessa valintatilanteessa aiempiin sukupolviin nähden.

Mielestäni me olemme menneet liian pitkälle yhteiskunnalliseen rajatilanteeseen (borderline).
Oli sitten Henkien ratkaisutaistelun taitekohta Euroopan toinen hulluvuosi 1968 tai ei, niin meidän on syytä pohtia olisiko meillä kuitenkin tarvetta sosiaalisesti peruuttaa ajassa hieman taaksepäin ja antaa tietty kunnioitus tapainstituutioille ja ihmisarvo lähimmäisillemme, jos aiomme välttää sisäisen ja ulkoisen kaaoksen maailmassa, jossa elämme.
Itse haluan tarttua tähän haasteeseen ja aion aloittaa Maailman parantamisen heti vaikeimmasta päästä - omasta itsestäni.

Joskus elämä maistuu kakalta, ja kun oikein tarkkaa, niin huomaa, että usein itsellä on tuoreen kakan aromikas maku kielenpäällä (sanat) ja kuivuneen kakan kirpeä tuoksu kynsien alla sormenpäissä (teot) - sellaista tämä citysittiäisen taapertaminen on.

Nalle, nallukkainen...

Pelätty ja inhottu meidän tavallisten pulliaisten parjaaja oli taas muutama viikko sitten julistanut lopunajan profeettojen tavoin kapitalismin kultaista tietä ihmiskunnan universaaliin nirvanaan.
Raha on tuo talismaani, joka aktivoi vielä toistaiseksi valjastamattomat voimavarat ihmisen sisikunnassa ja tekee yksilöstä voittamattoman julmassa sosiaalidarwinistisessa sodassa lajikumppaneitansa vastaan.
Jokaisella meistä on vapaa tahto ja kyky lukea tuohon vaihdon välineeseen ja arvon mittaan kirjoitettu salaviesti ja oivaltaa rahaan piilotettu rajaton voima.

Tämänhän yhdysvaltalaiset tiedostivat jo yli 200 vuotta sitten, kun rakensivat oman maansa olemassaolon idean sille perustalle, että jokaisella on oikeus kerätä maallista hyvää itselleen niin paljon kuin pystyy ja nauttia mammonasta ilman pelkoa, että joku (lue: valtio) ottaisi oman (ison) siivunsa tästä autuudesta.
Siksi Yhdysvaltojen rahayksikköön dollariin kirjoitettiin maan virallinen motto "In God we trust", joka kielii yhdysvaltalaisten kehittyneemmästä tietoisuudesta ja ymmärryksestä meihin eurooppalaisiin verrattuna.
Suomalaisen sukankuluttajan näkökulmasta näyttäytyy, että itse jumaluus on kiteytynyt tuohon vihertävävään seteliin, jolla voi tyydyttää kaupallisen himonsa ja halunsa Amerikan maassa.

Tietenkin viittaan ensimmäisessä tämänkertaisen blogini-luvussa meidän omaan rahaeliitin lemmikkiin ja suomalaisen kapitalismin harmaaseen eminenssiin Björn Wahlroosiin.
Björn eli kansan keskuudessa Nalle on ottanut itselleen messiaanisen tehtävän julistaa viimeisintä absoluuttista totuutta kansanjoukoille.
Nalle varmasti tiedostaa oman raskaan tehtävänsä ja voin kuvitella kuinka hän Halikon kartanossa konjakkkilasi kädessään huokaa tehtävänsä raskautta ja toteaa itsellensä, että hän ei valinnut kapitalismia vaan kapitalismi valitsi hänet.
Nallen rankkana tehtävänä on kantaa kaikkien Suomen kapitalistien yhteistä taakkaa, sitä ilkkuvaa inhoa ja katkeraa kateutta, jota maamme suuret massat eli me luuserit osoitamme noille, joilla on hallussaan Voima ja esoteerinen tieto asoiden todellisesta laidasta.

Mutta hetkinen...
Pysähdytäänpä hieman.
"Ei niin pahaa, jotta ei jotain hyvääkin", taidettiin laulaa jossain hengellisessä biisissä, jonka kuulin muutaman kerran 90-luvun alussa.
Voi olla, että muistini pettää ja en kyllä itse allekirjoita tuota toteamusta sillä kokemuksella, joka minulla elämästä on.
Mutta Nallen, tuon oman nallukaisemme tapauksessa nuo laulun sanat ovat ihan paikallaan.
Nallekin on ihminen - ei mikään pimeyden voimien manifestaatio - vaikka onkin mahdollisesti vähän narsisti.

Kävin kyllä kirjakaupassa katsomassa Nallen kirjaa “Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle" ja tarkoituksenani oli ostaa kirja ja lukea se.
Luovuin ajatuksesta selailtuani kirjaa, koska se oli melko paksu ja kirjoitetulta kieleltään hankalahkoa minulle.
Uskon kuitenkin, että jos olisin lukenut kirjan, niin olisin ymmärtänyt tekstistä ainakin suurimman osan ja sisäistänyt tuotoksen pääideat sekä sen keskeisen sanoman.
Tästä vajaavuudesta huolimatta käyn kuin käynkin Nallen kimppuun, tietomääräisesti melko heppoisin eväin.

Nallehan oli nuoruudessaan kovan linjan marxilainen.
Ne lyhyet tv-nauhoitusten pätkät, joita olen nuoresta Nallesta töllöttimestä nähnyt, kertovat aika erilaisen maailmankatsomuksen omanneesta nuorukaisesta mitä nykyinen aikuisempi Nalle on.
Nuori Nalle haaveili tasa-arvoisesta, väkivallattommasta ja harmonisesta maailmasta, joka vääjäämättömästi saapuu vallankumouksen kautta yhtä varmasti kuin aamuinen aurinko nousee idästä.
Nuoren Nallen sukupolvelle oli Kaitselmus suonut profetaallisen tehtävän parantaa maailma ja tehdä siitä siedettävä paikka elää kaikille ihmislajin edustajille jalkaterän asennosta riippumatta.

Minä ymmärrän nuorta Nallea, sillä onhan meillä kaikilla taipumusta nuorena vaipua idealismin ihanaan uneen ja vilpittömästi tahtoa maailman vapauttamista kaikesta pahasta ja rikkinäisyydestä.
Kenelläpä meistä ei olisi tuollaista nuoren untuvikon taakkaa takanaan - varsinkin opiskelijanuorella, joka yliopistossa joutuu mitä ihmeellisimpien teorioiden ja erilaisuutta edustavien opiskelijatovereidensa pyöritykseen.
Aikuiseksi ja maailmaan sisälle kasvaminen on kova ja julma leikki.

Nykyinen Nalle on tehnyt täydellisen sisäisen roolinvaihdon tuon nuoruuden idealistisen Nallen kanssa.
Tämän päivän Nalle edustaa juuri sitä mitä tuo menetetty nuori Nalle vastusti ja inhosi.
Jos yrittäisi värisävyillä ilmentää tuota uudelleen muokkautumista, niin voisi kuvailla vilpittömän valkoisen Nallen vaihtaneen väriä punaiseen paatuneeseen Nalleen, jolle raha on tullut elämää hallitsevaksi subjektiksi.
Nallen mottona voisi toimia vaikkapa "raha antaa ja raha ottaa, ylistetty olkoon tuo painovärillä painettu paperinpala, joka olet maailman valtias".

Nalle ei ole tyhmä, sillä lahjaton parranpäristelijä tuskin luo nykyajan finanssi-instrumenteilla niin suuren omaisuuden ja pääsee sellaisiin yhteiskunnalliseen asemaan kuin Nalle.
Sitä paitsi Nalle puhuu myös asiaa, ei hänen sanomisiaan voi ohittaa pelkällä nonsaleeramisella luokkataistelun kiilto kiihkomielisissä silmissä vihaa viestien.
Meidän on otettavasti vakavasti esimerkiksi se tosiasia kuinka me aiomme rahoittaa tulevaisuudessa hyvinvointivaltion tarjoamat palvelut ja mahdollisuudet, jos meidän on mieli säilyttää se yhä vain enemmän globalisoituvassa maailmassa, jossa meillä itsellämme on yhä vain vähemmän sananvaltaa omiin kansallisiin asioihimme.
Tästä Nallekin on paasannut ja mielestäni tätä reaaliteettia on vaikea ohittaa, olimmepa me sitten ideologisesti porvareita tai sosialisteja - vihreästä villapaitajengistä puhumattakaan.

Mutta jotakin fundamentaalista nallukkaisen maailmankuvasta tuntuu maallisesta hyvästä huolimatta puuttuvan.
Ymmärrän kyllä, että varallisuus ja valta samassa lasissa ovat sellainen psykologinen cocktail, jollaisen juotuaan ihminen alkaa nähdä hybristisiä näkyjä omasta erinomaisuudestaan.
Tapahtuu kuitenkin jotakin kummallista.
Ikään kuin tämä narkoottinen tila veisi nämä korkeasti koulutetut kaupunkilaiskapitalistit aivan erilaiselle henkiselle tasolle kuin peyotea piipussaan poltelleet luonnontilassa eläneet intiaanit pääsivät.
Kun intiaanit siirtyivät henkisellä matkallaan kohti ylistä (kuvaa tässä yhteydessä kohti henkistä kypsyyttä), niin vastaavasti raharikkaat siirtyvät materiaalisella matkallaan kohti alista (kuvaa tässä yhteydessä kohti henkistä taantumista).

Joskus "nallemainen" maailmankäsitys vaikuttaa psykoottiselta mielentilalta.
Sellaisessa mielentilassa ego tuntuu sulautuvan rahaan ja raja minuuden ja rahan välillä on kadonnut.
Raha antaa elämälle merkityksen ja jos menetän rahani, niin tapahtuu eksistentiaalinen supernova, jolloin elämä romahtaa ja minuuteni sammuu.
Tämä tietenkin on spekulointia, sillä en itse ole saanut kokea rikkaan ihmisen sieluntilaa.
Olen osa proletariaattia, joka taistelee paikastaan työmarkkinoilla ja jolle 100 euron heilahdus kuukausimenoissa on iso asia.

Kirjoitin aikaisemmin väreistä ja niiden vartauskuvallisesta yhteydestä ihmisen elämänkaareen.
Minusta "nallemaisesta" elämänmaisemasta puuttuu se viimeisin ja tärkein näky.
Se on näky elämän rajallisuudesta erilaisissa muodoissaan.
Elämä on dynaamista ja siihen väistämättömänä kuuluu kaiken muuttuvaisuuden laki.
Sitä mitä elämä on tänään, se ei välttämättä ole sitä huomenna.
Niin kuin sijoittaminen sijoitusinstrumentteihin on hasardia, niin samalla tavalla elämä itsessään on hasardia - tämän pitäisi olla selvää etenkin uusliberalistisen kapitalismin ihailijalle.
Näyttää siltä, että uusliberalistisen kapitalismin ihannoijan elämänkäsityksestä on poissuljettu aikuisuuden ulottuvuus.
Se ei tunne eikä halua tuntea mustaa väriä.
Punainen paatunut Nalle ei ole vielä pukeunut säkkikankaaseen ja kierinyt tuhkassa ja muuttunut miehekkään mustaksi.

Miehekkään musta Nalle ymmärtäisi, että tavalla tai toisella kaikki ovat riippuvaisia toisistaan.
Kun musta Nalle kohtaisi kadulla kerjääjän, niin hän ymmärtäsi, että eräänä päivänä minä voin olla kerjääjä ja kerjääjä voi olla minä - elämän perustotuus yksinkertaisen lyhyesti ilmaistuna.
Musta Nalle osaisi olla kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnalle siitä, että suomalaisilla on ollut hyvä yhteiskunta, joka on mahdollistanut paljon hyvää monelle ja yhteinen hyvä on koitunut myös Nallen hyväksi, joiden hedelmistä hänkin nauttii.
Toisen hyvä on myös minun hyväni.
Uskon, että mustalla Nallella olisi Paul Krugmanin tavoin integroitunut käsitys, että sekä kapitalismilla että sosialismilla on annettavaa yhteisen hyvän saavuttamiseksi Ruotsin mallin mukaisesti.
Ruotsia tuskin edes kapitalisti voi pitää kovin epäonnistuneena yhteiskuntana.

Lopuksi hypoteettinen adamsmithiläinen ajatusleikki, jonka mukaan rationaalisen ihmisen ainoana toimintaan motivoivana polttoaineena toimii oma hyöty.
Mitä jos Nalle tulevaisuudessa menettää jonkun sairauden seurauksena oikeustoimikelpoisuutensa ja joutuu holhouksen alaiseksi (tämähän on inhimillisessä elämässä täysin mahdollista).
Nallen omaisuus ja rahavarat siirtyvät vaikkapa hänen lähisukulaistensa hallintaan.
Rationaalisina ihmisinä he katsovat, että Nallen hoitoon kannattaa uhrata mahdollisimman vähän pääomaa, jottei sitä kulu ei-välttämättömään (so. tuloksettomaan hoitoon ja elättämiseen), ja koska he laskevat sen varaan, että pian nallukkainen kuitenkin kupsahtaa (tämäkin on inhimillisessä elämässä täysin mahdollista eikä edes ennennäkemätöntä) .
Nalle jätetään tai hylätään yhteiskunnan hoteisiin.
Toivoisiko Nalle tällaisessa tilanteessa mielummin asuvansa republikaanisessa Yhdysvalloissa vai sosialidemokraattisessa Ruotsissa ?

Halataan Nallea,
hän ei taida olla jutuissaan tosissaan...!?

Suuret tarinat ja pienet ihmiset

Suuret tarinat ovat päättyneet, niitä ei enää oteta vakavasti.
Onko ihmiskunta tullut järkiinsä ja aikuistunut, koska suurten tarinoitten kertojat ovat huonossa huudossa ?
Ei suinkaan, ihmiskunta on päinvastoin taantunut ja palannut kollektiiviseen oraaliseen vaiheeseen, jolloin kaikki tyydytys tapahtuu suun kautta.
Tuntuu siltä, että ihmiskunta maiskuttelee, nielee itsensä sisälle kaiken mikä on nieltävissä ja lipoo sen jälkeen huuliaan tyydytyksestä: yhteiset luonnonvarat, nopeatempoiset ja vaihtuvat ihmissuhteet, maksimaaliset ja jopa perverssit aistinautinnot, vain lihakarjaksi kelpaavan eläinkunnan ja ruokalisukkeeksi käyvän kasvikunnan sekä vain omaan hyötykäyttöön kelpaavat toiset ihmiset.

Käynnissä on suuret kosmiset bakkanaalit, jossa tärkeää on vain tämä hetki - ei tulevaisuus eikä menneisyys - sillä historia on kuollut virtuaalisen ikuisen nykyheteken korvatessa sen ja tulevaisuus on karannut käsistämme kuin pienen lapsen vappuilmapallo oksentelevien teekareiden seassa Senaatintorin laidalla.
Ajoittain pohdituttaa, onko ihmiskunta palannut evoluutiossa siksi kädelliseksi alkuapinaksi, jossa ei vielä esiintynyt inhimillisiä piirteitä vaan se käyttäytyi muiden eläinten tavoin pelkkien viettitarpeidensa mukaisesti.

Tämä tietenkin on kuvakieltä, mutta kielikuvissa taitaa piillä tietty harsottu totuus.
Meillä Lännessä on kaikkea, mutta olemme sairastuneet ahneuden ähkyyn, joka vielä tukahduttaa meidät hengiltä.
Olemme luoneet ahneudesta kyberavaruudessa tapahtuvan strategiapelin, jossa miljoonia siirretään myymällä nopeasta rikastumisesta uneksiville sijoittajille hokkuspokkus sijoitusinstrumentteja rahoituslaitosten siisteissä kasinotalouden karsinoissa.
Tietokoneen näyttöpäätteellä hiiren klikkauksella hiiri häntää heiluttaen miljoonat eurot, jenit, punnat ja dollarit matkaavat mikorosekunnissa maanosasta toiseen.
Samalla pieni, mutta makea siivu rahakakusta on siirtynyt sijoituskonsultin siistille laatuposliini lautaselle.

Aikamme sankarihahmo taloudellisen ja poliittisen eliitin suosimissa seksiklubeissa ja yökerhoissa on se, joka on osoittanut suurinta tunteettomuutta ja itsekeskeisyyttä.
Tämä sankarihahmo osaa siirtää hyväuskoisten sijoittajien rahavaroja myös omaan liituraitapuvun liivintaskuunsa häpeämättä ja härskisti.
Palvottu herooinen moneymaker ei joudu vastuuseen teoistaan vaan pikemminkin saa vuoden kaupankävijä-kunniakirjan toimistonsa seinälle.
Kova maine, optiot ja bonukset osoittavat businesstaituruuden samalla tavalla kuin hävittäjälentäjä-ässien minimaaliset maalatut viholliskoneen tunnukset oman koneen hytin ikkunan alla osoittavat taisteluvoitot muille lentäjille.

Olen aina ollut kiinnostunut folkloristiikasta.
Tarinat kiehtovat minua oli sitten kysymys korkeakulttuurista tai ihan vaan kansanmiesten kertomuksista kyläraitilla.
Tarinoiden kautta ihminen on käsitellyt sekä omia psyykkisiä prosessejaan että elämän suuria kysymyksiä.
Tarinoitten kautta opimme jotain itsestämme, maailmastamme ja elämästämme.
Ne opettavat ja kasvattavat meitä, jotta osaisimme paremmin orientoitua tulevaan emmekä toistaisi samoja virheitä kuin meitä aiemmin eläneet ihmiset ovat tehneet.
Tarinoilla on tärkeä funktio ihmisen elämässä ja ne lujittavat sosiaalista elämäämme.
Miksi me emme sitten enää kuuntele tarinoita, ovatko tarinat ja etenkin suuriksi sellaisiksi luokitellut kuolleet vai voisivatko ne peräti tehdä comebackin ?

Viime vuosituhannanen viimeisenä vuosikymmenenä yhdysvaltalainen Francis Fukuyama kirjoitti yhteiskunnalisen hittiteoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen.
Kirjan keskeinen sanoma oli, että poliittinen evoluutio tai poliittinen rakennehistoria on saavuttanut liberaalissa kapitalismissa huippunsa eikä sille ole enää antiteesiä tai vaihtoehtoa vaan poliittinen kehitys on saavuttanut päätepisteensä ja huippukohtansa.
Ehkäpä tämä teos omalta osaltaan vauhditti fundamentalistista uskoa taloudelliseen liberalismiin ja koko maailman tuotteistamisen uskottiin aikaansaavan materialistisen paratiisin kaikille kansakunnille.
Mutta suuri visionääri taisi tähytä poliittisella kaukoputkella väärää tähtijoukkoa.
Taloudellinen liberalismi ei tuonut odotettua paratiisia ja poliittinen evoluutio ei päättynytkään.
Yhteiskunnallisten vaihtoehtojen pohtiminen ei jäänytkään autotalleissa kokoontuvien marginaaliryhmien ajatushautomoiden yksinoikeudeksi.

Itse kuulun tähän kyynisen kapitalistin luokittelemaan naiiviin ihmisryhmään, joka etsii vaihtoehtoa nykyiselle vallassa olevalle oikeistohenkiselle poliittiselle hegemonialle.
Jos olen oikeassa, niin yksi tämän ajan länsimaisista filosofiguruista slovakialainen Slavoj Zizek on heittänyt ajatuksen vallankumouksen starttilähdöstä vasta nykyajassa ja ihmiskunnan kehityksen kulkemista kohti kommunismia.
Ajatus on hyvin mielenkiiintoinen ja aivosoluja aktivoiva.
Mitä kohti ihmiskunta on kulkemassa ja onko sillä ylipäänsä enää tulevaisuutta ?
Olemmeko kulkemassa takaisin siihen tuhansia vuosia sitten vallinneesen alkukommunismiin, joka rakentui heimo- tai sukuinstituutiolle ?
Kaventaako nykyinen tuhlaileva ja itsekäs elämäntapamme tulevan suurimittaisen ekologisen kriisin muodossa ihmiskunnan elinmahdollisuuksia niin, että jokaiselle annetaan vain välttämätön tarpeidensa mukaan hengissäpysymiseksi ?
Se on ainakin varmaa, että nykyinen jälkiteollinen ja konsumeristinen yhteiskuntamalli alkaa olla kalkkiviivoilla ja ihmiskunnan on pohdittava vaihtoehtoja ja muutettava elintapojansa, jos me haluamme saada edes lisäaikaa jälkipolvillemme.

En hyvin tunne Zizekin ajattelua ja sen vähän perusteella mitä tiedän hänestä, voin itsestäni sanoa, että en ole hänen varaukseton fanittajansa.
Olen kuitenkin kyynisessä keski-iässä joutunut kohtamaan "zizekiläisen" dilemman (merkitsee tässä yhteydessä eksistentiaalista risteyskohtaa), joka kielikuvana minulle tarkoittaa joko elämänsisällön etsimistä materiasta ja yhä tuotteistetuimmista palveluista tai paluuta etsimään elämänsisältöä henkisistä asioista ja aktivoitumista poliittisesti (merkitsee tässä yhteydessä pohtimista, osallistumista, vallankumousta ihmisten sydämissä ja yhteiskuntarakenteissa tai vaikkapa rukoilemista tulevaisuuden puolesta).
Henkien taistelu tässä erittäin skitsofrenisessa nykymaailmassa on hyvin vaikeaa ja kuluttavaa, mutta olen päättänyt palata nuoruuteni ihanteisiin ja valita edellämainituista (tai ainakin pääpiirteittäin kulkea) jälkimmäisen vaihtoehdon.

Minulle suuret ismit, kuten kommunismi, sosialismi, liberalismi, konservatismi ja fasismi ovat hyvin merkityksellisiä ja eläviä asioita.
Suuriksi tarinoiksi voidaan kait luetella uskonnot, filosofiat ja monet muutkin ismit, mutta fokusoidun omassa tekstissäni lähinnä viime vuosisadan suuriin poliittisiin ismeihin.
Olen tietenkin aikani lapsi, koska lapsuuteni, nuoruuteni ja opiskeluaikani sijoittuvat viime vuosisadan viimeisiin vuosikymmeniin.
Opiskeluaikanani tapahtui globaalinen yhteiskunnallinen vulkaaninen megapurkaus, joka syöksi tulta ja tuhkaa ideologiseen horisonttiin ja vaikeutti poliittista suunnistusta maaliin - sosialistinen leiri romahti ja kapitalismin antagonisti oli kadonnut kuin aave hautausmaan sumuisessa syysyössä.
Tämän tapahtuman shokkivaikutus kylmän sodan ajan maailmankuvan poliittiset asetelmat sisäistäneessä sukupolvessani varmasti traumatisoi monet aikalaiseni, kun aatteellinen kaihi alkoi yhtäkkiä hämärtää yhteiskunnallista näkökykyä.
Yliopistossa koin myös oman henkilökohtaisen henkisen tsunamini joka pyyhkäisi näkymättömiin ydinperheessä omaksutun ja vanhemman sukupolven sotakokemuksien sävyttämän käsityksen maailmasta ja elämästä.

Tarvitsen itselleni suuren tarinan, joka lumoaa minut sanoillaan ja houkuttelee minut mukaansa palaseksi yli sukupolvet ylittävää ja läpi kaikkien kansankerrosten porautuvaa suurta historiallista massaliikettä.
Tarinan joka auraa edestään pois sosiaalista kuonaa niin kuin vedenpuhdistamo suodattaa puhtaaksi jäteveden ja tekee siitä taas juomakelpoista.
Haluan olla poliittinen ankkurilapsi, joka vetää mukaansa aatetoverinsa tähän yhteiskunnalliseen virtaan, joka luo omaa uomaansa henkisessä maaperässä, mahdollisesti tulevaisuudessa yhtyy johonkin suurempaan ja lakkaa olemasta sitten kun sen aika on tullut.

Aika vaatii, kutsu kuuluu...
Partisaanivalssista:
"En voi jäädä vierellesi, yöhön täytyy rientää mun.
Turhaan avaat uutimesi, usvaan tyystin piiloudun.
Älä kysy, minkä tähden enää viipyä en voi.
Öisen metsän kätköön lähden luokse partisaanien.
Öisen metsän kätköön lähden luokse partisaanien"

Suomalaisuudesta ja ulkomaalaisuudesta

Luulin sen jo olevan menneisyyttä, mutta se olikin nykyisyyttä.
Törmäsin siihen hiihtolomalla ulkomailla olessani.
Henkisesti homeinen ja lehtien keskustelupaltoilla moneen kertaan märehditty banaali arkkisuomalainen aihe alkoi hiertää mieltäni: "Miksi me suomalaiset olemme sellaisia kuin olemme ? Miksi suomalaisten keskuudessa ulkomailla on vaikea olla suomalainen ?".

Ulkomailla olessani minulla on vapautunut olotila.
Jännitän vähemmän ihmisten keskellä ja katson saavani vapaammin olla sellainen persoona kuin olen.
Koen, että minuuteni laajentuu ulkomaalaisten keskuudessa samalla tavalla kuin uroksen sukuelin paisuu juhlavaan komeuteensa kun sillä on naaraan lähellä hyvä olla.
Kotoinen typistetty minuuteni laskeutuu vinttikammarin vilpoisuudesta ja huoneen hämäryydestä ja istuutuu kartanon kynttiläkruunun alle pitopöytään syömään ja keskustelemaan kulkumiesten kanssa eksoplaneetoista ja muista elämän välttämättömyys kysymyksistä.
Oma oleminen ja kanssakäyminen on luontevaa ja sujuvaa ulkomaisten kulkumiesten kanssa ja tunnen oloni turvalliseksi.

Miksi minulle tapahtuu näin ?
Yritän kuvailla omaa kokemuspiiriäni sellaisin ajatuksin ja mielikuvin, jotka tajuntaani tuoreina tupsahtelevat ja kielen päältä kirjoitukseksi karkailevat.
Ehkäpä kysymyksessä on jonkinlainen psykologinen puhdistautuminen - katharsis - tai tilinteko sen kansallisuuden kanssa, johon kuulun ja josta olen jopa ylpeä.
Keittiöpsykologisesti tulkittuna suhteeni suomalaisuuten silloin tällöin näyttäytyy jonkinlaisena maanis-depressiivisenä sekavuustilana riippuen hetkestä ja tilanteesta, jolloin jumpi kumpi patologinen sieluntila saa yliotteen sisäisessä maailmassani.
Ilmeisesti psyykkisesti työstän tätä kysymystä, jotta sieluni saavuttaisi tässä tärkeässä ja minua nyt polttavassa aiheessa henkisen tasapainotilan - hieman hienostellen heitettynä homeostaasin.

Heti aluksi haluan todeta, että Suomessa ja suomalaisissa on tuhansittain minua fiksumpia, sosiaalisesti taitavampia. monipuolisesti lahjakkaampia ja älykkäämpiä ihmisiä.
Monet ovat matkustaneet ympäri maailmaa, asuneet ja tehneet työtä ulkomailla, solmineet sosiaalisia suhteita ulkomaalaisten kanssa ja tehneet löytöretkiä vieraisiin kulttuureihin ja elämäntapoihin.
Haluan välttää mielikuvan, että kokisin itseni jotenkin paremmaksi kuin keskivertosuomalainen - mikä se nyt lieneekään.
Päinvastoin, pikemminkin koen edustavani juuri tuota keskivertosuomalaista, joka lähestyy kirjoittamaansa asiaa keskivertosuomalaisen kokemuspiiristä ja näkökulmasta - enkä pahastu vaikka joku määrittelisi minut yksinkertaiseksi ihmiseksi.

Suomessa on lukuisasti rohkeita ihmisiä, jotka ovat uskoneet asiaansa ja tehneet valtavasti työtä saavuttaaksensa päämääränsä.
Nämä rohkeat suomalaiset ovat luoneet maallemme myönteistä mielikuvaa pienestä, mutta ahkerasta ja yritteliäästä kansakunnasta.
Me "tavallisetkin" suomalaiset olemme saaneet glooriaa osaksemme näiden rohkeiden ja ansiokkaiden esitaistelijoiden työn johdosta.
Jos saan ei-vakavalla mielellä hieman fasistisesti asettaa kansakunnat hyvä-vähemmän hyvä kansakunta hierarkiaan, niin luokittelisin oman kansakuntani selvästi keskiarvon yläpuolelle, jopa parhaimmiston joukkoon.
 
Edellämainitsemani esitaistelijamme ovat menestyneet kansainvälisillä areenoilla hienosti ja saavuttaneet kukin arvostusta omalle työlleen.
Esimerkkejä kulttuurimaailmasta löytyy lukuisia, mm. F.E. Sillanpää , Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Eliel Saarinen, Alvar Aalto, Wigwam, Hanoi Rocks, HIM, Mika Waltari, Arja Saijonmaa, Karita Mattila, Esa-Pekka Salonen ja lukuisat muut.
Samoin suomalaiset urheilijat ovat kovilla näytöillään ja suorituksillaan tehneet pientä kansakuntaamme tunnetuksi, mm. Paavo Nurmi, Gunnar Bärlund, Timo Mäkinen, Keijo Rosberg, Lasse Viren, Matti Nykänen, Jari Kurri, Jari Litmanen, Jarkko Niemi ja monet, monet muut.
Myös tieteissä kansakuntamme on niittänyt mainetta, mm. A.I.V. Virtanen, Carl von Linne, Ragnar A. Granit, G. A. Wallin, Bengt Holmström, Georg H. von Wright, Leena Palotie, Heikki Räisänen ja lista voisi vielä jatkua monilla tieteentekijöillä.
Olemme kansakuntana menestyneet myös monilla muilla elämänalueilla, mutta jätän tässä vaiheessa lisäkartoittamisen väliin ja jatkan omaa asiaani.

Palaan nyt omaan tuskaani ja viime viikkojen kokemuksiini, jotka aktivoivat minut kirjoittamaan tämän blogi-kirjoituksen.
Ensinnäkin minua ärsyttää meidän suomalaisten pakkomielle yrittää olla länsimaalaisempia kuin mitä me todellisuudessa olemme.
Minusta tämä epämiellyttävä piirre ilmenee käytöksen "överiksi" menemisenä.
Esiinnytään suurieleisesti ja puhutaan kuinka Suomessa asiat ovat paremmin tai minkälaista maallista omaisuutta on itse saanut kerätyksi.
Usein tällaiseen käyttäytymiseen liittyy pukeutuminen viimeisimpiin haluttuihin merkkivaatteisiin ja aurinkolasien pitäminen päässä vaikkapa ruokailtaessa hienossa ravintolassa sisätiloissa.
Seuraavat brändit ovat suosittuja tällaisessa ärsyttävässä käytöksessä ja etenkin puheessa: BMW, Armani, Sea Ray, Raymond Weil, Wilson, Atomic, American Express, Nokia, Vagabond ja useat muut laadukkaat tuotemerkit.
Tuotemerkeissä sinänsä ei ole mitään vikaa, vaan on hyvä asia, että ihmisillä on mahdollisuus ostaa laadukkaita tuotteita.
Huomioni kiinnittyykin ihmisen puheen, käyttäytymisen ja habituksen väliseen epäsymmetriaan.
Yritetään olla mahdollisimman länsimaalaisia, kansainvälisiä ja vauraan oloisia.
Mutta kun tällainen rehvakkuus ja pikkujenkkinä esiintyminen ei mielestäni yksinkertaisesti käy yksiin sen edelleen hieman maalaismaisen ja luonnostaan syrjäänvetäytyvän suomalaisen mentaliteetin kanssa.
Jos me reilusti tunnustaisimme oman kansallisen omalaatuisuutemme ja olisimme aidosti sitä mitä me olemme,
niin käyttäytymisemme ja olomme ulkomailla olisi vankemmalla perustalla.
Hillitty käytös, merkkivaatteet ja rehellinen aito suomalaisuus ovat ihan hyvä yhdistelmä.
Samoin sama yhdistelmä ilman merkkivaatteita.

Toiseksi olen vaivaantunut kokemastani kanssasuomalaisten tunteettomuudesta ulkomailla.
Olen pyrkinyt tervehtimään hotellin aamiaspöydässä ja kaduilla tietämiäni toisia suomalaisia matkailijoita.
Joskus saan vastatervehdyksen tai vastahymyn, mutta on paljon tapauksia jolloin en saa osakseni minkäänlaista vastareaktiota.
Tämä saa pahan mielen aikaan.
Minusta on kohteliasta vastata toisen tervehdykseen tai hyväntahtoiseen tervehtivään hymyyn.
Monesti minusta näyttää, että suomalaiset eivät viestitä olemuksellaan mitään.
Ikään kuin kaikki haluaisivat olla näkymättömiä ja huomaamattomia, korkeintaan aistin jonkinasteista vaivaantuneen oloista metaviestintää.
Vaivaako meitä suomalaisia näkymättömän Ninnin tauti ?
Muumeissa on kertomus näkymättömästä Ninnistä, joka on olemassa ja joka puhuu, mutta jota kukaan ei voi nähdä eikä tuntea, koska Ninni on silmille näkymätön.
Vasta sitten, kun Ninni saa rohkaisua, tukea ja positiivista palautetta itselleen, niin hän alkaa tulla näkyväksi (so. uskaltaa olla oma itsensä, uskaltaa olla aito) ja hänestä tulee oikea yksilö.

Kerran luin sanomalehdestä artikkelin, jossa ulkomaalainen pantomiimitaiteilija kertoi, että Helsinki on ainoa eurooppalainen pääkaupunki, jossa ei saa kontaktia sen asukkaisiin.
Vaikka taiteilija kuinka haastoi kaupunkilaisia pantomiimiesitykseen mukaan, niin kaupunkilaiset eivät reagoineet taiteilijan haasteeseen mitenkään tai lähestulkoon eleettömästi.
Vaikuttaa siltä, että me olemme kadottaneet kyvyn leikkiä ja hassutella, olla leikkisiä ja vähän hassuja välillä.
Minusta tämän kyvyn katoamisella voi olla yksi yhteys siihen, että suomalaiset ovat maailman kolmanneksi masentunein kansa ja käytämme runsaasti psyykelääkkeitä ja alkoholia.
Masentavaa, mutta totta.

Pidän suomalaisista ja pidän kansaamme pohjimmiltaan hyvänä kansakuntana.
Todettakoon siitä huolimatta mitä olen edellä kirjoittanut, että useimmat suomalaiset ulkomailla ovat mukavia, ystävällisiä, reiluja ja fiksuja ihmisiä.
Olen tilittänyt omaa tunne-elämääni kirjoituksessani ja varmasti on monia, jotka eivät voi yhtyä näkemyksiini.
Puhuin blogi-kirjoitukseni alkupuolella omasta maanis-depressiivisestä suhtautumisestani suomalaisuuteen.
Minun onkin oltava tarkka ja tutkailtava itseäni, että en heijasta omia huonoja ominaisuuksiani kanssasuomalaisiini.
Käyttäydynkö ulkomailla välillä kuin hawajipaitainen hamppua pössäyttelevä amerikkalainen "urpo" (mania) ja käyttäydynkö välillä kuin arolla asuva jurtassaan jurnuttava mongolialainen jakin kasvattaja (depressio) ?
Olenhan kansallisuudeltani suomalainen ja oma kirjoitukseni puhuttelee myös minua.
Kuitenkin olen elämälle hyvin kiitollinen, että olen suomalainen ja saan asua rakkaassa Suomessa.
Paljon huonomminkin olisi voinut käydä - olisin voinut syntyä norjalaiseksi.
Toivotan hyvää kevättä kaikille lukijoille !

Pieni kulttuuriteko, 1. osa

Pienenä poikana kävelin ison hiekkaharjun päälle Pohjois-Karjalassa.
Suuntasin katseeni itärajaa kohti ja koin lähes ekstaattisen uskonnollisen kokemuksen.
Näin loputtomasti ihanaa ikiaikaista pohjoista havumetsää ja valokuvamaisen kauniin kirkasvetisen pohjoiskarjalaisen järven.
Kesäinen maisema näytti heijastavan peilin lailla takaisin auringonvaloa saavuttamattomiin avaruuden korkeuksiin.
Auringonasäteet näyttivät jättiläismäisiltä syysrukiin korsilta, jotka kutsuivat kansaa kanssaan tanssimaan valssia maaäidin iloksi.
Odotin, että taivaankansi avautuu ja ylimaalliset kultaiset portaat laskeutuvat jalkojeni juureen ja saan kutsun nousta niitä ylös henkiseen todellisuuteen.
Jokainen henkäykseni oli kuin mystististä tajunnanvirtaa sisään ja ulos -  henkäys sisään syvensi ekstaattista kokemustani ja laskeuduin yhä syvemmälle kohti aivojeni arkaaisia kerrostumia ja näkyjä, ja henkäys ulos oli kuin shamanistinen loitsu muinaisaikojen suomalais-ugrilaiselle pakanajumalille ja esi-isällemme karhulle.

Isäni suku on asuttanut satoja vuosia pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa, jossa on selviydytty hengissä vain sitkeydellä ja loppuunhiotuilla ovelilla erämiestaidoilla.
Asuintalojen, huonekalujen ja lelujen raaka-aine käytiin pokasahan kanssa kaatamassa lähimetsästä ja mitään ei heitetty hukkaan vaan kaikki saatu hyödynnettiin kuin Amerikan apassi-intiaanit konsanaan.
Metsä, pellot ja luonnonvedet olivat elävä ruokavarasto, joiden suomista antimista valmistettiin päivittäiset ateriat nälän ja puutteen torjumiseksi ja iloittiin, että vatsa oli turvoksissa lantusta eikä nälästä.
Omilla kädentaidoilla rakennettiin kaikki vuodenajat kestävät ihmisten asuinsijat ja eläinten suojat sekä muokattiin jokapäiväistä elämää paremmaksi ja kotia kauniimmaksi.
Elämä oli tosi elämää isoilla kirjaimilla.

Pohjois-Karjala on alue, jossa monikulttuurisuus on ollut arkipäivää kautta historian.
Alue on kuulunut niin Ruotsille kuin Venäjällekin, ja sittemmin Suomen itsenäistyessä se on vakaasti ollut osa Suomen tasavaltaa.
Puhuttu kansankieli vaihdellut karjalasta suomeen ja hallintokielinä ovat olleet venäjä, ruotsi ja suomi.
Vasta bolsevikkivallankumouksen myötä raja Venäjään umpeutui, mutta se oli kuin märkivä haava, joka synnytti epäluuloisuutta, pelkoa ja pahaa verta molemmin puolin rajaa.
Ihmisten luonnollinen kanssakäyminen, kaupankäynti ja erilaisten kulttuurien kohtaaminen sekä kulttuurivaikutteiden näkymätön vaihto tyrehtyi vuosikymmeniksi eteenpäin.
Vasta nyt, kahtena viimeisenä vuosikymmenenä on palattu vanhaan luonnolliseen kanssakäymisen tilaan, jossa ihmiset liikkuvat, erilaiset tavarat vaihtavat omistajaa ja mennään vaimoksi ja mieheksi tuon muodollisen luontoon auratun, haratun ja paalutetun geopoliittisen vallanosoituksen vyöhykkeen ylitse.
Kestää vielä vuosikymmeniä ennen kuin valtapolitiikan aiheuttama keskinäisen kanssakäymisen vaikeuden vamma saadaan parannetuksi ja luottamus yleiseen ihmisyyteen on palautunut.

Maailma globalisoituu ja samalla kutistuu ja nahistuu samanlaiseksi kuin loppuunpotkittu nahkainen jalkapallo.
Kun kaikki on otettu irti pallosta, niin se alkaa näyttää siltä kuin jättikokoinen juuri sukukypsyyden saavuttanut härkäsonni olisi epävarmuudessaan vahingossa paritellut pallon kanssa eikä lajinsa naaraan kanssa.
Pallon sileys ja pyöreä sulous on kadonnut, tilalle on astunut geometrinen epämuotous ja pintakerroksen karheus.
Pelkään pahoin, että sille ainoalle kosmiselle pallolle, jossa lajimme kykenee elämään on käymässä samoin kuin käyttöikänsä loppumetreille saapuneelle pyöreälle nahkaiselle jalkapallolle.
Ihminen ahneudessaan riistää ja hävittää sumeilematta luontoa ja siinä samalla tuhoaa oman lajinsa edellytykset jatkaa olemassaoloaan.
Valitettavan synkkä ekologinen tulevaisuus näyttää yhtä varmalta kuin tupakansytttimen syntymäpäivälahjaksi saanut bensasemalla työskentelevä pyromaani polttaisi työpaikkansa - ikävystyttävän todennäköiseltä.

Tunnen joka kerta ahdistavaa surua kun kuulen jonkun eliölajin kuolleen ihmisen toimesta sukupuuttoon.
Rintalastaa alkaa kivistää ja sisällä oleva henkinen paine yrittää korvakäytäviä pitkin purkautua ulos sielusta.
Kokemus tuntuu vähän samalta kuin kovan linjan juoppo väittäisi vahvassa humalatilassa paikallisessa kapakassa, että tulin ottaneeksi hörpyt hänen tuopistaan sillä aikaa kun hän käväisi miestenhuoneessa - epämiellyttävältä, vaikka ei liian henkilökohtaiselta, mutta kuitenkin henkilökohtaiselta.
Sama epämiellyttävä kokemus toistuu aina kun kuuleen jonkun pienen kieliryhmän tai kulttuurin kadonneen ikiajoiksi.
Ainutkertainen yhteinen maailmamme köyhtyy ekologiselta ja kulttuuriselta pääomaltaan (so. todelliselta ja ratkaisevalta das Kapitaliltaan) kovaa tahtia.
Toivottomuuden tunne tulevaisuudesta lamaannuttaa ja syöksee modernin tuntevan ja ajattelevan ihmisen epätoivoon ja psykologiseen synkkyyteen.
Ihminen kääntyy sisäänpäin ja alkaa toivoa mahdotonta - piiloon pahalta maailmalta takaisin turvalliseen äidin kohtuun kellumaan lämpimässä lapsivedessä napanuora ainoana yhteytenä muuhun maailmaan.

Päätin omalta pieneltä osaltani ryhtyä vastarintaan tätä yhä kiihtyvää kosmista katoa vastaan.
Ehkäpä arabivallankomuksen henki oli liidellyt lentävällä persialaisella matolla ravistelemaan raivelista synkkää suomalaismieltä, joka kaamoksen keskellä samoilee syvälle sielun salomaille ja vaipuu horrokseen herätäkseen keväällä uuteen uskoon, toivoon ja rakkauteen.
Tein itselleni rohkean ratkaisun ja päätin vaihtaa äidinkieltä siihen kieleen, joka aidommin vastaa ja antaa kaikupohjaa sille suurelle universaalille ja inhimilliselle kysymykselle "Kuka minä olen ?".
Itse olen löytänyt tähän kysymykseen vastauksen lähtemällä kulkemaan historian aikajanaa taaksepäin ja tekemällä henkisen paluumuuton esi-isieni maahan, kieleen ja uskontoon.

Identiteettini ja itseymmärrykseni rakentuu isosti sille perustalle mitä tiedän suvustani, erityisesti isäni suvusta.
Luonnollisesti ikään kuin identiteetin lisäosina toimivat oma eletty elämä ja jatkuva psyykkinen työskentely kohti kypsempää ja kehittyneempää ihmisyyttä ja yksilöllisyyttä.
Olen kuitenkin viime vuosina alkanut uskoa vahvasti biokemiaan psyykeen keskeisenä rakentajana.
Toki muutkin psykologiset tulonäkökulmat psyykkiseen kehitykseen ovat totta ja tärkeitä ja vaikuttavat vahvasti yksilöön.

Vierailin vuosia sitten luonnonfilosofian seuran luentotilaisuudessa Helsingin Kruununhaassa, jossa viisas ja elämää nähnyt luennoitsija puhui jungilaisesta psykologiasta ja sen lähestymistavasta psyykeeseen ja psyykeen rakentumiseen.
Nyt vasta vuosien päästä tämän viisaan, lämpimän ja jo edesmenneen jungilaisuuden asiantuntijan luento avautui minulle uudella tavalla ja kantoi hedelmää.
Psykologinen todellisuus näyttäytyi toisenlaisena kuin aiemmin ja loi uudelleen nahkansa minulle

Ymmärsin, että olen yhtäaikaa sekä autonominen että epäautonominen yksilö.
Olen autonominen, koska olen vastuussa itsestäni ja teoistani sekä voin vaikuttaa elämäni suuntaan.
Olen kuitenkin samanaikaisesti epäautonominen, koska olen geeneiltäni ja meemeiltäni se joka minä olen.
Minussa elää historia ja edesmenneet ihmiset yhdessä itseni ja tulevaisuuden kanssa, aika ei ehkä olekaan lineaarinen vaan syklinen määre.
Paradoksaalisesti mitä tietoisemmaksi tulen tästä omasta epäautonomisuudestani niin sitä autonomisemmaksi yksilönä tulen ja sitä kehittyneemmiksi oman elämäni hallintataidot muotoutuvat.
Voin vaikuttaa yhtäaikaa sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.
Voin muuttaa minussa elävien ihmisten ehkä traagisiakin kohtaloita ja he voivat eheytyä oman eheytymiseni kautta.
Tietenkään nämä sukuni ihmiset eivät eheydy yksilöinä, koska heitä ei enää ole olemassa - ainakaan tässä todellisuudessa.
Mutta eheytymällä itse nykyisyydessä voin eheyttää heidän biologista jälkeään (so. psykologista henkeään) minussa ja näin vaikuttaa sukuni kohtaloon ja tulevaisuuteen.
Olen yhtä sukuni ja sen historian kanssa - niin kuin jälkeläisenikin.

Blogini otsikko oli pieni kulttuuriteko, 1. osa.
Pieni kulttuuriteko - äidinkielen vaihtaminen pieneen ja katoavaan (toivon sydämestäni ettei näin käy) itämerensuomalaiseen kieleen - onkin muuttunut subjektiivisesti elämää suuremmaksi psykologiseksi teoksi ja löytöretkeksi.
Subjektiivinen on sittenkin osoittautunut minun elämässäni suuremmaksi kuin objektiivinen, sillä - Rafael Wardin filosofiaa lainaten - "subjektiivinen todellisuus on ihmiselle aina tärkeämpää kuin objektiivinen sillä ihminen orientoituu elämään subjektiivisen mukaan".
Olen siis karjalainen ja äidinkieleni (esi-isieni kieli) on karjalan kieli.