Sytytetyn
savukkeen palava purutupakka hehkuu punaisena pisteenä punavuorelaisen
talon takapihalla. Varikset raakkuvat riemuaan korkealla kattojen
lakipisteen läheisyydessä leijuen ja samalla tarkkaillen talon takapihaa
josko sieltä löytyisi jotain pientä purtavaa ennen koleaa keskiyötä.
Istumme iltaa puisella puistonpenkillä, joka on heivattu hiekkalaatikon läheisyyteen äitien ja isien istuttavaksi. Puhumattomina puhallamme puistonpenkillä istuessamme savukkeesta savukiekuroita katseet jonnekin kaukaisuuteen kiinnittyneitä. Tämä on meidän, minun ja G:n yhteinen hiljainen hetki – kuin iltarukous - jolloin meidän miesten mielet sukeltavat aivan olemisen perustan pohjan perukoille sielujemme salakäytäviin.
Tammipuu G:n asuintalon takapihalla on toteemimme, joka kohoaa korkeuksiin - korkeuksiin tai syvyyksiin, joihin ei pyrkimällä kannata pyrkiä, koska se tuo suurta surua ja kiduttavaa kipua elämää sykkivään sydämeen - ja puun latva tavoittelee taivasta ja totuutta samalla kun puun juuret tunkeutuvat maan syvyyksiin kuin nisäkkään suuret suonet keuhkoihin, jotka yrittävät löytää happea silloin kun eläväinen kohtaa kuoleman.
Olemme pyhällä maalla, keskellä kivisintä kaupunkia, mutta sen verran syrjässä, että täällä on tehty sysimustaa syntiä jopa melkein poliisilaitoksen porttikongissa. Johanneksen puistossa on pontikkapullo vaihtanut omistajaa, Iso-Roobertinkadulla ovat ilotytöt myyneet itseään ja kaupunginosan yleisissä saunoissa on sammuttu löylyjen lomassa.
Rööperi on minulle raamatullinen maa, G on minulle kantaisä Aabraham ja saan olla onnellisen Benjaminin heimon päämies. Kuin korkeampi voima olisi kuiskannut ja kehottanut kulkemaan kohti tätä kaupunginosaa, jossa sain siirtyä elämänkaaressani lapsesta nuorukaiseksi ja nuorukaisesta aikuiseksi. Kuolinpaikkaani en vielä tiedä, mutta aika kiskokoon kehostani sieluni sijaltaan Rööperissä silloin kun kuolema omakseen minut ottaa tahtoo, ja vielä kerran onnellisena saan korkeuksista katsoa sen katuja, joilla kerran kuljin ja kasvoin.
G on gigantti, modernin maailman Tyrannosaurus Rex, joka kielen katapultilla murskaa monen viisaammankin väittelijän esitelmät elävästä elämästä. G on veljeni, vaikkakaan ei veriveli vaan veli hengessä ja herkkyydessä ajatella ja aistia asioita.
G on minulle sielun ja mielen mentori, jotta jaksaisin elää elämääni eteenpäin astumatta minut taivaantuuliin tuhansiksi pieniksi palasiksi täräyttävään näkymättömään maamiinaan, joita elämä asettaa tunteettomille kylmille kaduille, joilla kuljemme etsien oikeaa osoitetta ja oikeaa taloa jonne asettua asumaan.
Niin kuin vaikerointi niin vaikeneminenkin lakkaa ajankohtana kun sen on katsottu hyväksi päättyvän. Meidän molempien hiljaa tuijottaessa kaukaisuuteen kiinnittyy mielen katseemme kiintopisteeseen, josta kiihtyvällä kiireellä kulkee kokoaan kasvattava apokalyptinen kulkija kohti pihan puistonpenkkiä.
Tuo kuljeksiva kummitus menee menojaan lävitsemme niin kuin röntgenkoneella näkee lihan lävitse luihin. Kopina käy tuonpuoleisissa puuportaissa, tuo kummitus kulkee kohti suurta soitinta kunnes uljaasti istuu isojen urkujen ääreen. Yksi yskäisy vielä, kuoro katsoo kohti kanttoria ja vaikeneminen vaihtuu virrenveisuun.
Iltaisessa, melkein yöllisessä Punavuoressa taustakuoro tasoittaa kivisen kirkkosaliin kokoontuneiden kundien keskustelua erilaisten äänien muodossa, niiden kaikuessa korvakäytäviin: autojen pakoputket paukkuvat pakokaasun paetessa ilmakehään, ravintolasta kotiin kulkevat yksinäiset yölliset öykkärit örveltävät ja raitiovaunut kirskuvat, narskuvat ja vinkuvat ajellessaan kiskoilla kivisiä katuja pitkin.
G: "Muistatko, kun tuohon muutaman metrin päähän kuolla kupsahti Jussi muutama vuosi sitten. Kaveri päätti lopettaa päivänsä kuunnellessaan liian kauan tuota valheellista viinapullossa asustavaa viisauden henkeä"
Minä: "Sääli, sääli – nuorena päättyivät miehen päivät. Se heittäytyi hulluna humalassa vain Koskenkorva-pullo turvanaan kattotasanteen kaiteen yli kohti kuolemaa. Pullo oli petollinen kuin piru itse, sitä suojeli itse musta enkeli. Pullo putosi katolta kuusi kerrosta alaspäin, mutta se säilyi koskemattomana - kuin sillä olisi ollut viikatemiehen viitta suojanaan. Viinanhenki jälleen huijasi heikkomielistä ja vaati viranomaisia taas vetämään yhden viivan lisää kansalaisten kuolintilastoon"
Sytytämme toiset tupakat täysin tietoisina siitä, että nämäkin kuolemankääröt lyhentävät lyhyttä elämäämme entistäkin lyhyemmäksi mahdollisen lisääntyvän syöpä- ja sydäntautiriskin muodossa. Tupakansavu kuitenkin on kuin puistonpenkillä poltettu pakanan pyhä uhrisavu tuon takapihan tammipuun tarkkaillessa kahta eletystä elämästä jutustelevaa katujen kasvattia.
Minä: "Minä olen onnellinen, kun sinä olet ystäväni. Olet ollut tukeni silloin, kun olen eniten ihmisyyttä tarvinnut. Ilman sinua olisin kompuroinut ja kompastunut ja kaatunut katuojaan lopullisesti. Olisin nyt tuhkapurkissa lapsuuden kotini kirjahyllyssä ilman sinua - kiitos sinulle G"
Hetken hiljaisuuden ja mietteliään jälleen kaukaisuuteen suunnatun katseen jälkeen G vastaa: "Kiitos myös sinulle. Sinä olet ystäväni joka olet monessa asiassa ajatuksinesi ollut aikaasi edellä. On myös ollut onni olla ystäväsi"
Tumppaamme loppuun poltetut tupakat yön kylmettämään asfalttiin. Keräämme tupakantumpit kämmeniimme ja lähdemme kellarin kautta asunnolle.
Rappukäytävässä keitetyn kahvin tuoksu tunkeutuu sieraimista sisään. Pihalla tammipuu seisoo vakaana vartioasennossa ja jatkaa keskustelua kaukaisen ystävänsä kuun kanssa.
Varikset ovat jo vaipuneet yöuneen...
Istumme iltaa puisella puistonpenkillä, joka on heivattu hiekkalaatikon läheisyyteen äitien ja isien istuttavaksi. Puhumattomina puhallamme puistonpenkillä istuessamme savukkeesta savukiekuroita katseet jonnekin kaukaisuuteen kiinnittyneitä. Tämä on meidän, minun ja G:n yhteinen hiljainen hetki – kuin iltarukous - jolloin meidän miesten mielet sukeltavat aivan olemisen perustan pohjan perukoille sielujemme salakäytäviin.
Tammipuu G:n asuintalon takapihalla on toteemimme, joka kohoaa korkeuksiin - korkeuksiin tai syvyyksiin, joihin ei pyrkimällä kannata pyrkiä, koska se tuo suurta surua ja kiduttavaa kipua elämää sykkivään sydämeen - ja puun latva tavoittelee taivasta ja totuutta samalla kun puun juuret tunkeutuvat maan syvyyksiin kuin nisäkkään suuret suonet keuhkoihin, jotka yrittävät löytää happea silloin kun eläväinen kohtaa kuoleman.
Olemme pyhällä maalla, keskellä kivisintä kaupunkia, mutta sen verran syrjässä, että täällä on tehty sysimustaa syntiä jopa melkein poliisilaitoksen porttikongissa. Johanneksen puistossa on pontikkapullo vaihtanut omistajaa, Iso-Roobertinkadulla ovat ilotytöt myyneet itseään ja kaupunginosan yleisissä saunoissa on sammuttu löylyjen lomassa.
Rööperi on minulle raamatullinen maa, G on minulle kantaisä Aabraham ja saan olla onnellisen Benjaminin heimon päämies. Kuin korkeampi voima olisi kuiskannut ja kehottanut kulkemaan kohti tätä kaupunginosaa, jossa sain siirtyä elämänkaaressani lapsesta nuorukaiseksi ja nuorukaisesta aikuiseksi. Kuolinpaikkaani en vielä tiedä, mutta aika kiskokoon kehostani sieluni sijaltaan Rööperissä silloin kun kuolema omakseen minut ottaa tahtoo, ja vielä kerran onnellisena saan korkeuksista katsoa sen katuja, joilla kerran kuljin ja kasvoin.
G on gigantti, modernin maailman Tyrannosaurus Rex, joka kielen katapultilla murskaa monen viisaammankin väittelijän esitelmät elävästä elämästä. G on veljeni, vaikkakaan ei veriveli vaan veli hengessä ja herkkyydessä ajatella ja aistia asioita.
G on minulle sielun ja mielen mentori, jotta jaksaisin elää elämääni eteenpäin astumatta minut taivaantuuliin tuhansiksi pieniksi palasiksi täräyttävään näkymättömään maamiinaan, joita elämä asettaa tunteettomille kylmille kaduille, joilla kuljemme etsien oikeaa osoitetta ja oikeaa taloa jonne asettua asumaan.
Niin kuin vaikerointi niin vaikeneminenkin lakkaa ajankohtana kun sen on katsottu hyväksi päättyvän. Meidän molempien hiljaa tuijottaessa kaukaisuuteen kiinnittyy mielen katseemme kiintopisteeseen, josta kiihtyvällä kiireellä kulkee kokoaan kasvattava apokalyptinen kulkija kohti pihan puistonpenkkiä.
Tuo kuljeksiva kummitus menee menojaan lävitsemme niin kuin röntgenkoneella näkee lihan lävitse luihin. Kopina käy tuonpuoleisissa puuportaissa, tuo kummitus kulkee kohti suurta soitinta kunnes uljaasti istuu isojen urkujen ääreen. Yksi yskäisy vielä, kuoro katsoo kohti kanttoria ja vaikeneminen vaihtuu virrenveisuun.
Iltaisessa, melkein yöllisessä Punavuoressa taustakuoro tasoittaa kivisen kirkkosaliin kokoontuneiden kundien keskustelua erilaisten äänien muodossa, niiden kaikuessa korvakäytäviin: autojen pakoputket paukkuvat pakokaasun paetessa ilmakehään, ravintolasta kotiin kulkevat yksinäiset yölliset öykkärit örveltävät ja raitiovaunut kirskuvat, narskuvat ja vinkuvat ajellessaan kiskoilla kivisiä katuja pitkin.
G: "Muistatko, kun tuohon muutaman metrin päähän kuolla kupsahti Jussi muutama vuosi sitten. Kaveri päätti lopettaa päivänsä kuunnellessaan liian kauan tuota valheellista viinapullossa asustavaa viisauden henkeä"
Minä: "Sääli, sääli – nuorena päättyivät miehen päivät. Se heittäytyi hulluna humalassa vain Koskenkorva-pullo turvanaan kattotasanteen kaiteen yli kohti kuolemaa. Pullo oli petollinen kuin piru itse, sitä suojeli itse musta enkeli. Pullo putosi katolta kuusi kerrosta alaspäin, mutta se säilyi koskemattomana - kuin sillä olisi ollut viikatemiehen viitta suojanaan. Viinanhenki jälleen huijasi heikkomielistä ja vaati viranomaisia taas vetämään yhden viivan lisää kansalaisten kuolintilastoon"
Sytytämme toiset tupakat täysin tietoisina siitä, että nämäkin kuolemankääröt lyhentävät lyhyttä elämäämme entistäkin lyhyemmäksi mahdollisen lisääntyvän syöpä- ja sydäntautiriskin muodossa. Tupakansavu kuitenkin on kuin puistonpenkillä poltettu pakanan pyhä uhrisavu tuon takapihan tammipuun tarkkaillessa kahta eletystä elämästä jutustelevaa katujen kasvattia.
Minä: "Minä olen onnellinen, kun sinä olet ystäväni. Olet ollut tukeni silloin, kun olen eniten ihmisyyttä tarvinnut. Ilman sinua olisin kompuroinut ja kompastunut ja kaatunut katuojaan lopullisesti. Olisin nyt tuhkapurkissa lapsuuden kotini kirjahyllyssä ilman sinua - kiitos sinulle G"
Hetken hiljaisuuden ja mietteliään jälleen kaukaisuuteen suunnatun katseen jälkeen G vastaa: "Kiitos myös sinulle. Sinä olet ystäväni joka olet monessa asiassa ajatuksinesi ollut aikaasi edellä. On myös ollut onni olla ystäväsi"
Tumppaamme loppuun poltetut tupakat yön kylmettämään asfalttiin. Keräämme tupakantumpit kämmeniimme ja lähdemme kellarin kautta asunnolle.
Rappukäytävässä keitetyn kahvin tuoksu tunkeutuu sieraimista sisään. Pihalla tammipuu seisoo vakaana vartioasennossa ja jatkaa keskustelua kaukaisen ystävänsä kuun kanssa.
Varikset ovat jo vaipuneet yöuneen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti